Palkkaneuvotteluihin tehoa nutturasta ja yhdestä voimasanasta

– Lakossa olleet lääkintävoimistelijat eivät saaneet palkankorotusta, mutta satamien miehen saivat. Minua ratkaisu harmitti niin paljon, että itkin yhden yön. Niistä krokotiilin kyynelistä kasvoi ammattiyhdistysaktiivi, muistelee vuosien 1970 - 1974 Suomen Lääkintävoimistelijaliiton puheenjohtaja Raija Tyni-Lenné.

Lakon aikaan elettiin vuotta 1968 ja siitä parin vuoden päästä, 25-vuotiaana, Raija Tyni otti vastaan Lääkintävoimistelijaliiton puheenjohtajan tehtävän

– Sanoisin niin, että minut puhuttiin ympäri, mutta hyvä niin. Olin valtavan innostunut kehittämiseen liittyvistä tehtävistä.

Hän oli lukenut Dag Hammarsköldiä, ja yhtyi mielessään tämän sanoihin: Tie valitsi minut, ja minun osani on kiittää.

– Tähän mielessäni lisään: Ja ottaa vastuuta vaelluksestani.

Päivisin Raija Tyni teki työtään lääkintävoimistelun opettajana. Vapaa-aikansa, monesti pikkutunneille saakka, hän antoi liitolle. Korvaus siitä oli nykyrahassa sadan euron luokkaa kuukaudessa.

Juhlatilaisuudetkin strategisesti hyötykäyttöön

Tuore puheenjohtaja sisäisti tavoitteet nopeasti. Lääkintävoimistelijoiden asemaa, arvostusta ja palkkaa oli kohennettava.

Liian monilla oli stereotyyppinen käsitys siitä, että lääkintävoimistelijat ovat hyvinvoivien perheiden kauniita tyttöjä, joiden sukulaisissa ja vanhemmissa oli lääkäreitä ja sairaanhoitajia! Totuus oli aivan toinen.

– Tiesin, että lääkintävoimistelijat jo silloin olivat päteviä ja itsenäisiä sekä valmiita vaativiin ja vastuullisiin tehtäviin. Valmistuttuaan monet lähtivät ulkomaille jatkamaan opintojaan.

Suomen Lääkintävoimistelijaliitto kuului TVK-V:hen eli Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliiton julkisen alan neuvottelujärjestöön.

– Tästä omasta neuvottelujärjestöstämme oli lähdettävä liikkeelle tietoisena siitä, että olin nuori nainen, joka edusti pientä liittoa. Siksi käytin kaikki tilaisuudet hyväkseni tehdäkseni ammattikuntaamme, sen pätevyyttä ja vaateita tunnetuksi.

Hän osallistui juhliin, joihin uudessa roolissaan sai kutsun.

– Ne olivat oivallisia paikkoja käydä keskusteluita avainhenkilöiden kanssa. Välillä mietin, millaisen nutturan laittaisin, että näyttäisin vähän vanhemmalta, hän naurahtaa.

Tavoitteellinen vaikuttaminen pantiin neuvottelujärjestössä merkille.

Virkaporrastusta tavoiteltiin kaksi vuotta

Vasta sitten, kun paikka TVK-V:n neuvottelupöydässä oli vakuuttava, oli lääkintävoimistelijoilla vakaa pohja parempien etujen saavuttamiseen.

– Ryhdyimme opettajakollegani Ulla Salosen kanssa mittavaan projektiin päivätöidemme ohella. Kirjoitimme lääkintävoimistelijoiden töistä laajat kuvaukset ja ehdotuksen vaativuusluokitukseksi, niin sanotuksi virkaporrastukseksi.

Sen naiset lähettivät kommentoitavaksi esimerkiksi erään lääkintävoimistelijan lääkäripuolisolle.

– Hän puuskahti, että olemme suuruudenhulluja!

Liitto joutuikin puurtamaan asian parissa lähes kaksi vuotta.

– Kerran kun olin neuvottelemassa virkaporrastuksesta kunnallisen  sopimusvaltuuskunnan kanssa, vastassa olivat jälleen kerran ammattimaiset, lakia lukeneet neuvottelijat – koulutetut ja kiillotetut. Yksi heistä kirota päräytti, että listalla on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin lääkintävoimistelijoiden palkat. Minä sanoin, että jos kerran voimasanoja täytyy käyttää – ja sitten toistin hänen sanansa – niin nämä asiat ovat meille niitä tärkeimpiä!

Tyni joutui hiomaan ja motivoimaan liiton ehdotusta lukuisia kertoja, mutta uutteruus palkittiin.

Ammattikunta sai vaativuusluokituksen ja jakautui lääkintävoimistelijoihin, erikoislääkintävoimistelijoihin, apulaisosastonhoitajiin ja osastonhoitajiin.

– Näin jälkeenpäin en muista, että olisimme tämän prosessin maaliin saattamista mitenkään juhlistaneet.

Töitä riitti yhä sen käytäntöön saattamisessa:

– Kunnallisella puolella tehty ratkaisu oli jalkautettava sairaaloihin. Sopijapuolena oli tuolloin Sairaalaliitto. Lääkintöhallituksen kanssa oli käytävä läpi avohuollon käytännöt. Ministeriöltä taas oli varmistettava, että rahat uuteen palkkajärjestelmään oikeasti löytyvät.

Huojennus oli suuri, kun koko projekti oli onnistuneesti takanapäin.

– Itse olin iloinen siitä, että vihdoin saimme järjestelmän, joka kannustaa kouluttautumaan. Pätevöitymisen ja kehittymisen pitäisi aina näkyä palkassa.

Työpuvun byrokratiaa

Raija Tyni-Lenné muistaa myös episodin, jolloin lääkintävoimistelijat anoivat itselleen uutta virka-asua: sinisiä housuja ja valkoista työtakkia.

– Siihen aikaan tällaisten asioiden läpivienti vaati aivan käsittämätöntä byrokratiaa. Muistan olleeni Sairaalaliitossa – ja sielläkin tietysti olivat vastakumppaneina ikääntyneet herrat. He pyysivät, ettenkö voisi pistää asua ylleni ja esitellä sitä.

– Siihen minä vastasin napakasti: ”En voi. Siihen minulla ei ole lupaa, koska virka-asua ei ole vielä hyväksytty.”

Uusi koulutus rohkeasti käyntiin

Kansanterveyslain voimaan tulon aikoihin, 1970-luvun alussa Raija Tyni kävi paljon keskusteluja alan pioneerina pitämänsä Aune Hannuksen kanssa.

– Hänen kanssaan sain prosessoida monia, tärkeitä asioita. Olen siitä hyvin kiitollinen. Hänen näkemyksensä olivat tarpeen – ja viisaita.

Sairaanhoitajat olivat saaneet oman erikoiskoulutuksensa. Ammattikuntien keskinäinen kateus näkyi niin, ettei vastaavaa pidetty muille tarpeellisena.

Raija Tyni ja Valtion lääkintävoimistelijakoulun johtaja Sylvi Honka olivat vahvasti eri mieltä. Heidän pyrkimyksensä kuitenkin kerta kerran jälkeen nitistettiin.

Naiset päättivät edetä rohkeasti. He tutkivat ammattikasvatushallituksen sääntöpykäliä ja tulkitsivat ne niin, ettei lääkintävoimistelijoiden omalle kansanterveystyön erikoistumiskoulutukselle ollut esteitä. Niinpä he käynnistivät sen.

– Otimme lääkintöhallituksen avainhenkilöitä tietyille jaksoille luennoitsijoiksi. Se oli strategisesti viisas ratkaisu. He näkivät omin silmin, miten kehittymishaluista, analyyttisesti ajattelevaa ja terveydenhoitoalalle merkityksellistä ammattikuntamme on.

Hyvät yhteydet tiedotusvälineisiin

Tyni käytti mediaa liiton päämäärien hyväksi, lääkintävoimistelijoiden näkyvyyden parantamiseen.

– Liiton toiminnanjohtajan kanssa päätimme pitää tiedotustilaisuuden kolme kuukautta puheenjohtajaksi tuloni jälkeen. Siihen tulikin mukavasti toimittajia ja pääsimme päivälehtien palstoille.

– Myöhemmin tulin kommentoineeksi lääkintöhallituksen näkemyksiä ja ne päätyivät näkyvästi Helsingin Sanomiin. Lääkintöhallituksen pääjohtaja tuli ”lankoja pitkin” heti kirjoituksen nähtyään ja manasi pahimmaksi sen, että sisältö oli totta!

Tilanne kääntyi yllättävästi niin, että Raija Tyni sai kutsun lääkintöhallitukseen, kuntoutusalan neuvonantajaksi, joka ei vaikuttamisen paikkana ollut lainkaan hullumpi.

Vahva toimija edelleen

Suomen Lääkintävoimistelijaliiton vuosien 1970 - 1974 puheenjohtaja on edelleen terveydenhuoltoalan vahva toimija. Raija Tyni-Lenné on asunut pitkään Ruotsissa ja nyt lähes 70-vuotiaana hän tekee edelleen täyttä työpäivää johtamistaidon kouluttajana ja konsulttina. Pari vuotta sitten hän sai kunniamaininnan Ruotsin terveyden- ja sairaanhoidon vuoden naisjohtajana.

Suomessa Raija Tyni-Lenné kävi viimeksi helmikuun 11:ntenä, jolloin hän toimi kouluttajana liiton järjestämillä esimiespäivillä.

 

Teksti: Erja Taura-Jokinen
Kuva: Kimmo Brandt