Tälle sivulle on koottu Fysioterapia-lehdessä julkaistun historiasarjan tekstit. Sarjaa kirjoittavat Marja-Leena Lähteenmäki ja Maija Kangasperko.
1970-luku - edunvalvonnan vuosikymmen
Lääkintävoimistelijalehden tehtäväksi oli 1970-luvun alussa kirjattu ammattitiedon ja -taidon kohottamisen lisäksi jäsenistön palveleminen edunvalvontaan liittyvissä asioissa. Lehtien pääsisältö muodostui kuitenkin ammatillisista artikkeleista ja julkaisun tason kohottamisen katsottiin kuuluvan kaikille jäsenille.
Pääkirjoituksissa korostui edunvalvonnan rinnalla kansanterveyslain voimaantulo ja sen vaikutukset lääkintävoimisteluun ja lääkintävoimistelijoiden työhön. Edellisten vuosikymmenten tapaan myös koulutus ja kansainvälisyys olivat vahvasti esillä.
Lääkintävoimistelijan työ
Kansanterveyslaki muutti terveydenhuollon painopistettä ja lääkintävoimistelijan tehtävänkuvaa
Kansanterveyslaki astui voimaan 1.4.1972. Se muutti terveydenhuollon painopistettä sairaalakeskeisyydestä kansanterveystyöhön. Lain mukaan kansanterveystyöhön kuuluivat terveysneuvonta, sairaanhoito, kuntouttaminen, ensiavun ja sairaankuljetuksen järjestäminen, hammassairauksien vastustustyö ja kouluterveydenhuolto. Näiden terveyspalvelujen järjestämistä varten rakennettiin terveyskeskusverkosto.
Kuhunkin terveyskeskukseen arvioitiin tarvittavan kuntouttamista varten 1-2 lääkintävoimistelijaa, joiden tehtäviin kuuluisi polikliinisiä palveluja, laitospotilaiden hoitoa ja terveysneuvontaa. Samoihin aikoihin oli todettu, että lääkintävoimistelijan tehtäviin kuuluu toimenpiteitä, joita lyhyemmän koulutuksen saaneen henkilön olisi mahdollista suorittaa lääkintävoimistelijan valvonnassa. Ammattikasvatushallituksessa laadittiinkin alustava suunnitelma yhden lukuvuoden kestävästä, keskikoulupohjaisesta hieroja-kuntohoitajakoulutuksesta.
Lääkintävoimistelijan tehtävänkuvan kehittymiseen vaikuttikin ennaltaehkäisevän hoidon ja avopalvelujen kehittymisen lisäksi myös kuntohoitajakoulutuksen alkaminen vuonna 1972. Kuntohoitajien virkojen nopea lisääntyminen edellytti fysioterapian työtehtävien ja -toimintojen analyysia. Oli määriteltävä suoritustason ja arviointitason tehtävät sekä päätöksentekoa vaativat tehtävät.
Noin puolet Suomessa 1970-luvun alussa rekisteröidyistä lääkintävoimistelijoista työskenteli julkisella sektorilla. Muut työskentelivät yksityisellä sektorilla, olivat ulkomailla tai eivät olleet työelämässä. Terveydenhuoltoviranomaiset kantoivat kansanterveyslain tultua voimaan huolta lääkintävoimistelijoiden vähäisestä määrästä eivätkä niinkään ammattikunnan toiminnan tehokkuudesta tai tarkoituksenmukaisuudesta. Lääkintävoimistelijoiden puutteessa virkoja pyrittiinkin täyttämään epäpätevillä työntekijöillä. Terveyskeskusten viroista kolmasosa oli täytettynä epäpätevillä henkilöillä.
Itsenäisinä ammatinharjoittajina lääkintävoimistelijoille tarjoutui mahdollisuus joustaviin työaikoihin ja työmäärän järjestelemiseen. Lääkintöhallitus ryhtyikin rajoittamaan yksityisten hoitolaitosten perustamista erityisesti lääkintävoimistelijoiden omistamien laitosten osalta.
Liittokokous antoi vuonna 1972 julkilausuman. Sen mukaan lääkintävoimistelijoiden hakeutuminen julkiselle sektorille on niukkaa koulutuksen laajentumisesta huolimatta, mikäli virkaporrastusta ei saada pikaisesti järjestettyä ammattikuntaa tyydyttävällä tavalla. Koulutusmäärien lisäämisen arveltiin kuitenkin muuttavan tilannetta.
Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa, vuonna 1974, oli Suomessa 1700 koulutettua lääkintävoimistelijaa. Ikärakenne oli hyvin nuori: yli 60 % oli alle 30-vuotiaita ja lähes 80 % oli alle 35-vuotiaita. Terveyskeskusten viroista oli yli puolet täyttämättä. Syynä oli epäoikeudenmukainen palkkaus ja vastuualueiden määrittelemättömyys. Vuonna 1978 oli epäpätevillä täytettynä tai avoimina 144 virkaa, mutta samaan aikaan oli valmistumassa 300 uutta lääkintävoimistelijaa.
Ennen 1970-lukua eduskunta määräsi virkamiesten virkaehdoista yksipuolisesti. Uudessa järjestelmässä Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto (TVK-V) vastasi julkisen sektorin työehtosopimuksista. Tuolloin keskipalkkaiset viran- ja toimenhaltijat mukaan lukien lääkintävoimistelijat jäivät palkkaneuvotteluissa muita huonompaan asemaan.
Julkisella sektorilla oli edellisen vuosikymmenen tapaan edelleen puutetta lääkintävoimistelijoista. Niukaksi jäävien palkankorotusten ei uskottu riittävän saamaan työelämästä poissa olevia lääkintävoimistelijoita hakeutumaan edellä mainittuihin virkoihin. Terveydenhuoltoalan järjestöjen odotettavissa olevan yhteistyön katsottiin kuitenkin voivan korjata työehtoja.
Myös Suomen fysikaalisten hoitolaitosten liitto ry (SFHL ry) perustettiin. Se ilmoitti tärkeimmäksi tehtäväkseen alan erikoiskurssien järjestämisen jäsenlaitostensa henkilökunnalle. Lisäksi tehtävänä oli säilyttää yksityinen fysikaalinen hoitotoiminta kansanterveystyön rinnalla. Myös se antoi omat ohjeensa palkantarkastukseksi.
Lääkintävoimistelijoiden virkaporrastus saatiin voimaan 1970-luvun alussa. Jokaisessa terveyskeskuksessa tuli olla joko vastaavan lääkintävoimistelijan virka tai sen lisäksi myös lääkintävoimistelijan virka. Lääkintävoimistelijaliiton tehtäviä olivatkin lääkintävoimistelijavirkojen porrastaminen, virkojen kelpoisuusehtojen määritteleminen ja tarvittavien muutosten tekeminen ohje- ja johtosääntöihin.
Taloustilanne oli 1970-luvulla kireä. Valtio eväsi aluksi luvatut uusien virkojen perustamiset. Muutaman vuoden kuluttua valtioneuvosta teki kuitenkin elvytysohjelman ja kumosi virkojen täyttämättä jättämisen. Sovitut palkankorotukset maksettiin puoli vuotta aiottua myöhemmin. Koska miesten ja naisten tasa-arvo työmarkkinoilla ei toteutunut, laati lääkintävoimistelijaliitto vuonna 1975 työsopimusmallin ja antoi omat palkkasuosituksensa.
Taloustilanne jatkui kireänä, joten valtio ja kunnat sopivat vuosikymmenen lopulla kulujen hillitsemisestä muun muassa henkilöstömenoja säästämällä. Vuoden 1979 eräässä pääkirjoituksessa kirjoitettiin: ”vielä ei tiedetä saako työntekijä satosen käteen, kuten TVK:n liittovaltuusto oli vaatinut”. Ainakin yksityisen sektorin työntekijät joutuivat huolehtimaan palkankorotuksistaan itse. TVK:n seurantatutkimuksen mukaan kansakoulun käyneiden miesten keskipalkka oli vuosikymmenen lopulla n. 350 markkaa korkeampi kuin ylioppilasnaisten. Naisten keskiansio oli 2.765 markkaa ja miesten 3.628 markkaa.
Kansanterveyslain tultua voimaan tarvitsivat lääkintävoimistelijat osaamista terveyskasvatuksesta, terveysneuvonnasta, työpaikka- ja kouluterveydenhuollosta ja liikunnallisten häiriötilojen ennaltaehkäisystä. Lääkintävoimistelijoiden oli jo vuodesta 1968 lähtien ollut mahdollista perustutkinnon ja työkokemuksen jälkeen osallistua 9 kuukauden pituiseen erikoiskoulutukseen kliinisellä ja kansanterveyden linjalla. Nyt koulutus aloitettiin Helsingin lisäksi myös Oulussa. Vuoteen 1978 mennessä 275 lääkintävoimistelijaa oli suorittanut erikoistumistutkinnon. Koulutuksen saaneet katsoivat sen kannattaneen ammatillisesti mutta ei rahallisesti.
Terveydenhuollon koulutuskomitea ehdotti vuonna 1973 hoitohenkilöstörakenteen muuttamista kaksiportaiseksi. Lääkintävoimistelijaliitto kannatti koulutusrakenteen muuttamista niin, että lääkintävoimistelijakoulutus tulisi erikoishoitajatasoiseksi ja kuntohoitajakoulutus perushoitajatasoiseksi.
Valtioneuvosto teki keväällä 1974 periaatepäätöksen keskiasteen koulutuksen uudistamisesta. Terveydenhuollon opetussuunnitelmatoimikunnan fysio- ja toimintaterapian alajaosto teki esityksen, jonka mukaan yhdeksän vuoden peruskoulun jälkeen olisi yhden vuoden kestävä yleisjakso ja sen jälkeen työntekijäasteelle yhden vuoden ja opistoasteelle kolmen vuoden ammattikoulutus. Keskustelu aiheesta jatkui ja lääkintävoimistelijaliitto antoi vuonna 1977 ministeriölle lausunnon, jonka mukaa se piti parhaana kahden vuoden pituista työntekijäasteen (kuntohoitaja) ja neljän vuoden pituista opistoasteen (lääkintävoimistelija) koulutusta. Toisena vaihtoehtona koulutuspituudet olisivat 3 ja 5 vuotta. Liitto ehdotti myös lääkintävoimistelijan ja toimintaterapeutin koulutusammatin yhdistämistä yhdeksi erikoistumislinjaksi kahdella suuntautumisvaihtoehdolla.
Lääkintävoimistelijatiheys oli Suomessa vuosikymmenen puolivälissä maailman kärjessä. Meillä oli yksi lääkintävoimistelija 3000:a asukasta kohden. Suomi oli 1970-luvulla ainoa pohjoismaa, jossa oli mahdollisuus suorittaa erikoislääkintävoimistelijan tutkinto sekä ylempi hallinnollinen ja opettajatutkinto.
Lääkintävoimistelijat työskentelivät aktiivisesti vuonna 1951 perustetun WCPT:n (World Confederation for Physical Therapy) tavoitteiden suunnassa. WCPT:n alaisuudessa toimivan pohjoismaisen ryhmittymän (Islanti, Norja, Tanska, Ruotsi ja Suomi) muodostivat liittojen puheenjohtajat. He tapasivat vuosittain keskustellen järjestöille tärkeistä asioista ja antaen suosituksia päätettäväksi. Keskustelujen teemoina olivat mm. eri terveydenhuoltohenkilöstön tehtävänjako sekä tehtävien siirto lääkäreiltä ja muilta ammattiryhmiltä lääkintävoimistelijoille. Myös yhteispohjoismaisen jatkokoulutuksen mahdollisuutta selvitettiin.
N.U.F.:n (Nordiska Undervisningsfysioterapeuters förening) puitteissa toteutettiin yhteistyötä joka toinen vuosi järjestetyllä opetuslääkintävoimistelijakurssilla. Suomi oli lisäksi etsinyt yhteyksiä Romanian, Puolan ja Moskovan lääkintävoimisteluun.
Suomen lääkintävoimistelijat olivat kansainvälisesti arvioituna ammattitaitoisia. Tieteellinen julkaisutoiminta ja osallistuminen kansainvälisiin tapahtumiin oli kuitenkin vähäistä.
1980-luku – ammatti-identiteetin kasvamisen vuosikymmen
Fysioterapian määritelmä kuvattiin ensimmäisen kerran vuonna 1984. Siihen kuuluivat lääkintävoimistelijan tutkimukseen perustuva potilaan ongelmien määrittely sekä terapian suunnittelu, toteutus ja arviointi. Fysioterapian erikoisaloina mainittiin esimerkiksi kansanterveystyön fysioterapia, neurologinen ja ortopedinen fysioterapia sekä sisätautien fysioterapia.
Lääkintävoimistelija-lehti nähtiin 1980-luvulla ammattikunnan ammatti-identiteetin ja -pätevyyden vahvistajana ja kasvattajana. Sen tavoitteena oli monipuolisen sisällön julkaiseminen sekä fysioterapian ja terveydenhuollon ajankohtaisista asioista tiedottaminen. Lehden pääkirjoituksissa korostuivat edellisten vuosikymmenten tapaan teemat lääkintävoimistelijan koulutus, työ ja kansainvälisyys. Lisäksi uudeksi tavoitteeksi oli kirjattu tiedejulkaisuna kehittyminen ilman, että kuitenkaan erkaannutaan käytännöstä. Siitä syystä tutkimus nousi edellisten rinnalle neljänneksi teemaksi.
Suomessa oli järjestetty lääkintävoimistelijoiden koulutusta yli 70 vuoden ajan. Viimeisten vuosien aikana oli koulutuspaikkojen ja koulutuspaikkakuntien lisäys suurta. Lääkintävoimistelijaopiskelijoita oli jo 14:ssa sairaanhoito-oppilaitoksessa. Keskusteluun nousi koulutustason turvaaminen. Koulutuksen tason lasku koettiin uhkaksi, jonka pelättiin heijastelevan viimekädessä potilaisiin. Suurimpana ongelmana oli edelleen pätevien opettajien puute sekä koulutuksen lisäämispaineet eri lääneissä.
Hoitotyö pyrki keskiasteen koulunuudistuksessa vaikuttamaan fysioterapiakoulutukseen. Lääkintävoimistelijaliitto ei kuitenkaan hyväksynyt vuoden 1983 kannanotossaan lääkintävoimistelijoiden ja toimintaterapeuttien opinto-ohjelmaan ehdotettua neljää hoitotyön peruskurssia. Liiton ehdotuksen mukaan fysioterapia tulisi yleisjakson jälkeen erottaa omaksi kuntoutuslinjakseen yhdessä toimintaterapian kanssa. Liitto vaati lisäselvitystä lääkintävoimistelijakoulutuksen järjestämisestä vedoten ensiksi historialliseen taustaan, jonka mukaan lääkintävoimistelijat ovat samaistuneet liikunnallisiin ammatteihin. Toiseksi lääkintävoimistelijat ovat erityistyöntekijäryhmä, jolta vaaditaan laaja-alaista fysioterapian asiantuntemusta. Tehy ilmaisi vuoden 1984 alussa ymmärtäneensä, että fysioterapia ei ole hoitotiedettä eivätkä fysioterapeutit ole hoitotyön tekijöitä.
Lääkintävoimistelijaliiton tehtävänä oli huolehtia ja järjestää jäsenistölleen korkeatasoista ammatillista täydennyskoulutusta ja toimia oman ammattialan asiantuntijana. Vuoden 1987 liittokokouksen teemoina olikin lääkintävoimistelijoiden täydennyskoulutuksen suuri tarve ja järjestäminen sekä keski- ja korkea-asteen koulu-uudistusten seuraaminen ja epäkohtiin puuttuminen.
Vuosikymmenen lopussa oli edessä uusi opetussuunnitelmauudistus. Tälläkin kertaa oli lääkintävoimistelijoiden koulutuksesta vähennetty fysioterapiasisältöjä ja lisätty hoitotyön sisältöjä: Pääainetta fysioterapia ei näkynyt ollenkaan ammattiaineiden otsikoissa. Fysioterapian perusteissa oli sen sijaan hoito-opin johdantoa. Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt sitä, että entistä enemmän muut kuin fysioterapian opettajat voisivat opettaa fysioterapiakoulutuksen ammattiaineita. Liiton mukaan fysioterapia oli saatava takaisin ammattiaineisiin.
Vuonna 1983 oli julkisella sektorilla 1189 lääkintävoimistelijan virkaa ja niistä 15,2 % oli täyttämättä. Vuoden 1987 lopussa oli Suomessa 4373 työikäistä lääkintävoimistelijaa, 786 erikoislääkintävoimistelijaa, 116 jatkokoulutettua ja 95 fysioterapian opettajaa. Vuoden 1988 lopussa Suomessa oli 5710 työikäistä lääkintävoimistelijaa ja 410 julkisen puolen virkaa täyttämättä tai sijaistamatta.
Lääkintävoimistelijoiden määrän kasvaessa nousi esille vastakkainasettelu: Julkisella sektorilla työskentelyä pidettiin kunniallisena, mutta arveluttavana työskennellä itsenäisenä yrittäjänä. Vuoden 1989 pääkirjoituksessa nostettiin myös esille mahdollisuus, että tulevaisuudessa samasta työstä ja samalla peruskoulutuksella voitaisiin maksaa tuloksesta riippuen eri palkkaa.
Tehy eli suomalainen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö perustettiin 7.6. 1982. Sen perustivat kuusi TVK:laista terveydenhuoltoalan ammattijärjestöä, mukaan lukien lääkintävoimistelijaliitto eli nykyinen Suomen Fysioterapeutit. Tehyn perustehtäviksi oli määritelty jäsentoiminta, koulutustoiminta, tiedotustoiminta ja järjestön hallintotoiminta.
Terveydenhuoltoalan aluetta koskevissa palkkaneuvotteluissa oli päästy alkuun, vanhat sopimukset oli irtisanottu ja sopimuskausi oli päättymässä helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1983. Hyvin koulutettu terveydenhuollon ammattilainen oli löytänyt joukkonsa ja tuolloin oltiin valmiita lakkoon ilman, että sillä vaarannetaan potilasturvallisuutta.
Lääkintävoimistelijaliiton tehtäviksi jäi turvata ja valvoa lääkintävoimistelijoiden oikeudellista asemaa ja palvella laitosten perustamiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen tuli ottaa kantaa ammattitaidon ja -etiikan puolesta. Paikallisyhdistykset löysivät 1980-luvun puolivälissä paikkansa kouluttajina, edunvalvojina ja asiantuntijoina. Jäseniltä toivottiinkin aktiivista osallistumista, kantaaottavuutta, kriittisyyttä, kannustavuutta, toisten kuuntelua sekä suvaitsevaisuutta.
Runsas joukko lääkintävoimistelijoita oli siirtynyt ammatinharjoittajiksi tai laitosten omistajiksi. Julkisten virkojen täyttövajaus oli suuri. Lääkintävoimistelijaliitto suositti lääninlääkäreille, että he edellyttäisivät lääkintävoimistelijalta fysioterapialaitoksen perustamislupaa myöntäessään vähintään kahden vuoden työkokemusta fysioterapian alalta. Tarkoituksena oli taata korkeatasoinen hoitotaso ja potilasturvallisuus sekä tasapainoinen suhde julkisen ja yksityisen sektorin palvelujen tuottamisessa.
Useat tahot pyrkivät vaikuttamaan tilanteeseen:
Valtava lainsäädäntö nosti kuntoutuksen merkitystä ja roolia uudella tavalla tärkeäksi. Pidettiin merkityksellisenä, että kuntoutustyötä johtaviin virkoihin pitäisi saada fysioterapeuttiylihoitajia, jotta myös fysioterapiaa kehitettäisiin. Näytti siltä, että kuntoutuksen palvelut, hallinto ja tutkimustyö olivat viivästyneet hoitotyön ja lääketieteen keskinäisessä hallinnollisessa taistelussa.
1980-luvun puolivälin jälkeen korostettiin, että kuntoutuksen tulisi saada selkeä paikka osana julkista palvelujärjestelmää. Tulevaisuuden alueina tulisi nostaa esille ennaltaehkäisevän työn merkitys esimerkiksi työpaikoilla, psykiatrinen fysioterapia sekä vanhusten ja pitkäaikaissairaiden fysioterapia.
Vuonna 1988 kirjoitettiin johtosäännön uudistamisesta. Se voi mahdollisesti johtaa siihen, että lääkintävoimistelijat ovat hoitotyön johdon alaisuudessa. Tämä herätti entisestään lisääntynyttä huolta fysioterapian kehittymisestä: jääkö fysioterapia toisten jalkoihin. Silloinen liiton puheenjohtaja kirjoittikin lehden pääkirjoituksessa: "Lääkäreitä emme ole, hoitotyöläisiksi emme halua, olkaamme siis lääkintävoimistelijoita".
Myös etiikka oli ajankohtainen aihe 1980-luvun lopussa. Liitto noudatti tuolloin WCPT:n eettisiä periaatteita, mutta omia ei oltu laadittu. Erityisesti potilaan itsemääräämisoikeuden kirjaamista pidettiin tärkeänä sisällyttää tuleviin lääkintävoimistelijoiden eettisiin ohjeisiin. Korostettiin, että pelkkä eettisten asioiden kirjaaminen ei riitä eikä eettisyys saa olla itsestäänselvyys, joka unohdetaan. Kun potilas kokee asian omakseen, hän motivoituu ja siten vaikuttaa terapian tuloksellisuuteen.
Lääkintävoimistelijaliitto valmistautui tulevaan WCPT:n maailmankongressiin julkaisemalla lehden englanninkielisen numeron vuonna 1987. Sen mukaan lääkintävoimistelijoita oli Suomessa jo 5000. Lehteä oli tuolloin julkaistu jo 34 vuoden ajan ja se oli ammattikunnan merkittävä tiedonvälittäjä. Suomalaisen fysioterapian kerrottiin keskittyvän sairauksien ehkäisemiseen ja terveyden edistämiseen. Fysioterapeuttien kerrottiin heränneen työnsä tutkimisen merkitykseen ja jatkamaan opintojaan yliopistossa sekä hankkimaan tohtoritutkintoja.
Pohjoismaisen yhteistyön kerrottiin alkaneen jo vuonna 1948. Liittojen vuosittaisia tapaamisia oli ollut jo 20 vuoden ajan. Pohjoismainen yhteistyö ei ollut tarvinnut virallista organisaatiota vaan se tapahtui luontevasti liittojen, lehtien, kouluttajien ja tutkijoiden välillä.
Lääkintöhallituksen aloitteesta ja Kelan toimesta oli arvioitu fysiatrian alan hoitojen vaikuttavuutta tule-sairauksien hoidossa. Lopputuloksena oli, että alalla oli tehty hyvin vähän luotettavaa tutkimusta. Liikehoidon osalta löytyi vain muutama tutkimus, joiden perusteella ei voinut tehdä vahvoja päätelmiä.
Erään pääkirjoituksen mukaan lääkintävoimistelijoiden piti pystyä vakuuttamaan asiantuntemuksensa tuottamalla kriittistä omaa alaa koskevaa, tieteellisesti ja kansainvälisesti luotettavaa, vertailukelpoista julkaisutoimintaa. Tutkimusten tekemisen edellyttämää jäsenistön kouluttamista suunniteltiin Jyväskylän yliopiston kanssa. Siellä oli Suomen ja myös Pohjoismaiden ensimmäinen fysioterapian apulaisprofessuuri.
Alla olevien kysymysten kautta toivomme jo valmiiden fysioterapeuttien ja opiskelijoiden pohtivan, missä olemme fysioterapiassa ja mihin olemme matkalla.
Keskeiset kysymykset:
Voit hyödyntää pohdinnassa muun muassa teosta Olkaamme siis fysioterapeutteja (1).
Artikkeli saa jatkoa ja seuraavassa, myöhemmin ilmestyvässä tekstissä, tarkastelemme sitä, miten fysioterapia näyttäytyi ammattilehtemme pääkirjoituksissa 1990- ja 2000-luvuilla.
Jo 1990-luvun alussa oli esitetty, että fysioterapian tulisi olla laaja-alaista. Vuosikymmenen lopun eräässä pääkirjoituksessa todettiin, että ”luonnontieteiden ja biolääketieteen ihannointi ei takaa laadukkaampaa asiakaspalvelua, jos fysioterapeutit eivät osaa kohdata kokonaista ihmistä hänen arjessaan”. Kirjoitus jatkaa, että lääketiede pilkkoo ihmisen taudeiksi ja geeneiksi, vaikka ihminen elää kokemustensa kautta. Ihmistä tulisi siis osata rohkaista hänen elämäntilanteessaan erilaisten puutteiden ja ongelmien korostamisen asemasta.
Miten laaja-alaisuus sitten näkyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pääkirjoituksissa? Erään tekstin mukaan asiakkaan tarpeista lähtevä toiminta on parasta asiantuntijuutta. Toisessa kirjoituksessa kysytään mikä on arvojemme laita? Kirjoittaja jatkaa kysymällä, että kuulemmeko potilaan viestiä. Onko fysioterapiasta tullut liian mekaanista toimintaa, jolloin sekä sanallinen että sanaton vuorovaikutus ovat vähentyneet? Puhuuko ammattilainen asiakkaansa puolesta? Missä on asiakaslähtöisyys – asiakkaan mahdollisuus osallistua keskusteluun ja päätöksentekoon? Pääkirjoituksen 8/2004 mukaan erityisesti vanhukset kokevat jäävänsä taustalle ja heidän oman arkensa asiantuntijuus sivuutetaan. Vanhus ei pysty olemaan aktiivinen osapuoli ja näin ollen hänestä tulee kuntoutuksen kohde, ja motivoituminen ohjeiden mukaiseen toimintaa ontuu.
Lääkintävoimistelija-lehden nimi muuttui vuoden 1991 alusta Fysioterapeutti-lehdeksi. Liiton nimi muuttui vuoden 1992 alusta Suomen Fysioterapeuttiliitoksi.
Olemme poimineet esille pääkohtia Fysioterapia-lehden vuosien 1990-2009 pääkirjoituksista. Teemat koulutus, tutkimus, fysioterapeutin asema ja työ sekä kansainvälisyys olivat aiempien vuosikymmenten tapaan keskeisimmät teksteissä käsitellyt aihealueet. Noudatamme tällä kertaa samaa, edellisessä artikkelissa (1970–1980-luvut) käyttämäämme aihealuejakoa. Tekstin lopussa esitämme viisi kysymystä pohdittavaksi.
Toivotamme Sinulle kiinnostavia ja ajatuksia kerättäviä lukuhetkiä fysioterapian historian parissa. Voit tälläkin kertaa hakea täydentävää tietoa kirjasta Puro (2023) Olkaamme siis fysioterapeutteja.
1990-luku: Fysioterapia murroksessa – koulutuksen, tutkimuksen ja ammatillisen aseman kehittyminen
Fysioterapeuttikoulutuksen haasteet 1990-luvun alussa
Eräässä 1990-luvun alun pääkirjoituksessa sanotaan, että ammattikuntamme yhteinen etu on korkeatasoinen, kehittyvä koulutus, joka on myös kansainvälisesti vertailukelpoinen. Samaan aikaan oli kuitenkin herännyt suuri huoli lääkintävoimistelijoiden koulutusmääristä ja koulutuksen tasosta. Maantieteellinen henkilöstövajaus johti koulutusmäärien lisäämiseen, ja fysioterapeuttikoulutusta järjestettiin jo 17:ssa oppilaitoksessa. Pätevistä opettajista oli pulaa. Liitto vetosikin lääkintävoimistelijoihin ja erikoislääkintävoimistelijoihin, jotta nämä eivät hakeutuisi epäpätevinä opetustyöhön. Opettajalta tulisi liiton mukaan vaatia sisällön hallinnan lisäksi didaktista osaamista, yhteiskunnan tuntemista ja integraatiotaitoa.
Tutkintonimike muuttui fysioterapeutiksi 1.1.1993. Samana vuonna valmistui noin 200 fysioterapeuttia suoraan kortistoon. Seuraavana vuonna valmistui 472 uutta fysioterapeuttia ja vuotta myöhemmin heitä arvioitiin valmistuvan jo 531. Liiton vaatimusta koulutuksen tason ja pätevien opettajien puutteen merkityksestä ei otettu huomioon. Näytti siltä, että ammattitaitoisia fysioterapeutteja olisi tullut kouluttaa entistä pienemmillä opettajaresursseilla, entistä suuremmissa ryhmissä ja vähemmällä henkilökohtaisella ohjauksella. Liiton kanta olikin, että koulutusmääriä tulisi vähentää ja se tulisi keskittää niihin oppilaitoksiin, joissa on resursseja koulutuksen laadukkaaseen järjestämiseen.
Ammattikorkeakouluja suunniteltiin. Vuoden 1992 eräässä pääkirjoituksessa kirjoittaja ”uskoo ja luottaa, että amk:ssa koulutuksemme sisältö ja rakenne kehittyy siten, että koulutuksessa otetaan entistä paremmin huomioon sekä yhteiskunnan muuttuvat että fysioterapiaan kohdistuvat paineet ja hyödynnetään alan tutkimustietoa”.
Vuonna 1994 alkoi fysioterapeuttikoulutus muutamassa ammattikorkeakoulussa kokeiluluontoisesti. Lisäksi oli käynnistetty yhteistyötä yliopistojen kanssa. Toivo asetettiin ammattikorkeakouluihin, koska niissä koulutettavien määristä päättää opetusministeriö.
Fysioterapeuttikoulutuksen siirtyminen ammattikorkeakouluihin nähtiin ammatillisen kehittymisen mahdollisuutena. Esimerkiksi eräässä vuoden 1997 pääkirjoituksessa todettiin, että ”on fysioterapeutteja, jotka pystyvät suoriutumaan riittävästi erotusdiagnostiikasta valitakseen oikeat terapiamuodot. Valitettavasti kuitenkaan kaikkien osaaminen ei siihen riitä. Ammattikorkeakoulut tuovat mahdollisuuden osaamistason nostamiseen.” Toki ammattikorkeakoulun tuomana uhkana nähtiin, että manuaalisten taitojen opettaminen jäisi moniammatillisen projektityöskentelyn jalkoihin.
Vuonna 1994 oltiin lakkauttamassa erikoistumiskoulutusta. Siitä syystä kannettiin huolta peruskoulutuksen jälkeisten erikoistumisopintojen ja jatkokoulutuksen järjestämisestä.
Kohti tiedeperustaista fysioterapiaa
Fysioterapian laadun kehittämisestä ja tutkitun tiedon merkityksestä kirjoitettiin pitkin vuosikymmentä. Tutkimustietoa oli jo jonkin verran käytettävissä, mutta vielä 1990-luvun lopussa oli puutetta tieteellisestä tutkimuksesta fysioterapian monilta sisällöllisiltä alueilta. Näin ollen olemassa olevasta tutkimustiedosta ei saatu riittävää tukea ammatin autonomialle. Toisaalta fysioterapeuteilta puuttui osaamista olemassa olevan tiedon hankkimiseen ja soveltamiseen.
Syksyllä 1990 julkaistiin lääkintävoimistelijoiden tutkimuskirjoitussarjan artikkeleista koostettu kirja. Samalla saatiin siis ensimmäinen suomenkielinen oppikirja fysioterapiatutkimuksesta. Lisäksi lehden tiedekirjoitusten luotettavuutta ja pätevyyttä kehitettiin mm. nimeämällä 20 käsikirjoitusten arvioitsijaa.
Korkeatasoisen tutkimuksen tekemisen ja soveltamisen sanottiin edellyttävän ”laadukasta, kansainväliset kriteerit täyttävää fysioterapeutin perus- ja jatkokoulutusta”. Liitto vastasi haasteeseen perustamalla laatu-, koulutus- ja tutkimustoimikunnan. Vuoden 1998 numerossa 8 ilmestyikin ensimmäinen tutkimusartikkeli, joka oli käynyt läpi ns. referee-menettelyn.
Fysioterapeutin asema: kehitystä, haasteita, uhkia ja lainsäädännöllisiä muutoksia
Sairaalaorganisaatioihin suunniteltiin 1990-luvun alussa uudenlaisia hallintomalleja, joissa fysioterapiatoiminnot olisi sulautettu sairaaloiden muuhun toimintaan ilman selkeää taustayksikköä ja -yhteisöä. Malli herätti kysymyksen fysioterapian laadun takaamisesta.
Vuoden 1991 alusta voimaan tullut yksityistä terveydenhuoltoa koskeva laki oikeutti lääkintävoimistelijan toimimaan fysioterapialaitoksen johtajana. Edellytyksenä oli, että hän oli toiminut kaksi vuotta toisen palveluksessa koulutusta vastaavassa tehtävässä. Johtajuus toi mukanaan täyden vastuun laitoksen toiminnasta lääketieteellisine ja potilasturvallisuuteen sekä fysioterapian laatuun liittyvine vaatimuksineen. Yksi fysioterapian laadun mittari ovat eettiset periaatteet, jotka hyväksyttiin vuoden 1990 liittokokouksessa.
Fysioterapeutit kantoivat huolta terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan lainsäädännön uudistamisesta. Fysioterapeutteja uhkasi jääminen ilman laillistamista. Fysioterapeuttiliitto teki töitä laillistamisen puolesta ja sitä tukivat myös fysiatrit. Lopulta lakiesitys muuttui fysioterapeuteille suotuisaksi ja laillistamisen suoja saatiin vuoden 1994 lakiin. Sen mukaan fysioterapeuttikoulutuksen saanut henkilö sai luvan käyttää ammattinimikettä ja oikeuden harjoittaa fysioterapeutin ammattia.
1990-luvun lama kosketti myös fysioterapeutteja. Työpaikkoja ei riittänyt kaikille. Avoimia virkoja ei täytetty ja sijaisuuksiin ei otettu tekijöitä. Pääkirjoitus 3/1991 korosti sitä, että fysioterapeuteilta edellytettiin taitoa laskea palvelujen kustannukset, jotta kilpailukyky säilyy. Yksityiseltä sektorilta ei kuitenkaan löytynyt riittävästi asiakkaita kaikille. Elokuuhun 1993 mennessä 21 % fysioterapeuteista oli saanut työttömyyspäivärahaa.
Puolivälissä 1990-lukua keskusteltiin fysioterapeuttien palkkauksesta. He olivat kunnallisista tehyläisistä viranhaltijoista kolmanneksi alhaisimmalla tasolla. Koska fysioterapeutit eivät olleet oikeutettuja työaikalisiin, katsottiin tarpeelliseksi saada Tehyn asettama 800 markan palkankorotus peruspalkkaan. Yksityisesti toimivat fysioterapeutit olivat kilpailun kiristyessä ajautuneet palvelujen halpamyyntiin: esimerkin mukaan 45 minuutin toimintaterapia maksoi 196 markkaa, puheterapia 242 markkaa ja fysioterapia 149 markkaa.
Valtioneuvosto esitti kuntoutuslakia muutettavaksi siten, että Kelan kustantama yli 16-vuotiaiden vaikeavammaisten fysioterapia rajoitettaisiin säästösyistä 30 kertaan ja laitoskuntoutusjaksot kertaan vuodessa. Vaihtoehdoksi suunniteltiin kyseisten palvelujen tuottamista jo entuudestaankin ylikuormittuneessa perusterveydenhuollossa. Lopulta kuitenkin todettiin, että rakenteita muuttaviin uudistuksiin ei ollut tarvetta.
Vuoden 1993 alussa noin 80 % tutkinnon suorittaneista fysioterapeuteista oli liiton jäseniä. Yhdistyksen toiminta herätti keskustelua ja myös tyytymättömyyttä. Saatujen kokemusten arviointia pidettiin tärkeänä toiminnan kehittämiseksi. Marraskuun 1997 liittokokouksessa hyväksyttiin liiton uusi visio, jonka mukaan paikallisyhdistysten rooli korostui entisestään. Fysioterapeuttiliiton tehtävänä oli myös itsenäisinä ammatinharjoittajina ja yrittäjinä toimivien jäsentensä edunvalvonta.
Keskiasteen koulutusuudistus ja siihen liittyvät virkanimikkeiden muutokset aiheuttivat fysioterapeuttien keskuudessa hämmennystä ja myös huolta. Liitto toivoi virkanimikkeeksi tulevan fysioterapeutti, mikä toteutui lopulta 1994. Suurempi ongelma oli kuitenkin kelpoisuusehdoissa, jotka linkittyivät saatuun koulutukseen. Työmarkkinoilla oli 1990-luvun alussa neljän eri pituisen perustutkinnon suorittaneita: 2; 2,5; 3,5 ja 3,5 + 1 vuotta (= yleisjakso peruskoulupohjaisille henkilöille). Kukin työpaikka päätti, minkä koulutuksen saaneen henkilön palkkasi.
Fysioterapian rooli työ- ja toimintakyvyn ylläpitämisessä – ennaltaehkäisy, korjaaminen ja vaikuttavuus
Eräässä 1990 alkuvuoden pääkirjoituksessa kysyttiin: Mitä lääkintävoimistelijalta edellytetään ennaltaehkäisyyn? Fysioterapian sanottiin painottuvan vahvasti korjaaviin toimenpiteisiin. Syyksi oli mainittu lähetekäytäntö ja korvausmenettelyt. Ennaltaehkäisevä työ nähtiin mahdollisuutena panostaa väestön työ- ja toimintakyvyn ylläpitämiseen ja parantamiseen. Vuoden 1999 pääkirjoituksen mukaan esimerkiksi työterveyshuollossa oli kuitenkin havaittu, että korjaavan ja ehkäisevän toiminnan painotus oli heikentynyt ja painopiste oli siirtynyt työntekijää sopeuttavaan suuntaan.
Vuosikymmenen puolivälissä havaittiin Kunnossa kaiken ikää -ohjelman olevan kuin tilaus ennaltaehkäisevälle fysioterapialle. Pysyvän liikuntaharrastuksen oli arvioitu lisäävän toiminta- ja työkykyä ja onnistuessaan säästävän sosiaali- ja terveysmenoja sekä työelämän kuluja jopa 2,5 miljardia markkaa viidessä vuodessa. Näin ollen fysioterapeuteilla olisi ollut oivallinen tilanne tuoda esille erikoisosaamista terveysliikunnan asiantuntijoina.
Toinen 1990-luvun keskeinen fysioterapiapalvelujen kohderyhmä oli ikääntyvä väestö ja heillä ilmenevä osteoporoosin lisääntyminen. Fysioterapialla nähtiin olevan merkittävä mahdollisuus parantaa vanhusten elämänlaatua. Pääkirjoituksissa näkyi myös fysioterapian laaja tehtäväkenttä niin sanotusti vauvasta vaariin. Samoihin aikoihin nousi esille fysioterapian vaikuttavuuden merkitys. Liitto ilmoittikin valmistuvasta julkaisusta, joka käsittelee fysioterapian vaikuttavuutta tärkeimmissä kansantaudeissa.
Kansainvälinen yhteistyö
Kansainvälisen yhteistyön merkitys kasvoi 1990-luvulla. Erään pääkirjoituksen mukaan ilman liittoa ei olisi yhteyttä kansainvälisiin järjestöihin ja muiden maiden fysioterapialiittoihin.
Pohjoismaisessa liittojen välisessä yhteistyössä tarkasteltiin mm. fysioterapian kehitystä, koulutusmuutoksia, työmarkkinatilannetta ja terveyspolitiikkaa. Viron fysioterapialiittoa tuettiin aktiivisesti, ja vuonna 1995 järjestettiin Tallinnassa yhteisesti valmisteltu alaraajaseminaari. Tilaisuuteen osallistui 62 virolaista ja 20 suomalaista lääkintävoimistelijaa. Yhteistyö jatkui ja esimerkiksi Tanskassa vuonna 1998 järjestetyssä kokouksessa pohdittiin mm. erikoisalayhdistysten asemaa liitossa, fysioterapian asemaa psykiatriassa ja lähetekäytännön eroja eri pohjoismaissa.
Fysioterapian maailmanjärjestö WCPT tunsi vastuunsa ja tuki jäsenmaitaan useilla tavoilla. Se näki tehtäväkseen auttaa niin Itä-Euroopan kuin kehitysmaidenkin kollegoita järjestämällä rahankeräyksiä. Sen eettiset periaatteet antoivat suuntaviittaa myös Suomen lääkintävoimistelijoille: WCPT:n mukaan lääkintävoimistelijoiden ei tule antaa lupaa käyttää nimeään minkään muunlaisessa tuotteen tai itsensä mainostamisessa kuin sellaisessa, joka on hyväksytty kansallisen liiton eettisissä periaatteissa. Tämä herätti tarpeen tarkastella Suomenkin kansallisia eettisiä periaatteita. WCPT pyrki vaikuttamaan myös kansalliseen lainsäädäntöön: WCPT:n Euroopan alajärjestö lähetti vuonna 1993 lausunnon Suomen sosiaali- ja terveysministeriölle fysioterapeuttien laillistamisen tarpeellisuudesta.
Vuonna 1995 Washingtonissa järjestetyssä WCPT:n maailmankongressissa oli paikalla noin 10 000 fysioterapeuttia. Runsaassa suullisten- ja posteriesitysten joukossa oli 10 esitystä Suomesta. Pääkirjoituksen mukaan me suomalaiset voisimme tiukkojen tieteellisten kriteerien noudattamisen ohessa oppia muiden maiden fysioterapeuteilta rennompaa ja kannustavampaa otetta ja tuoda enemmän esille tekemiämme tutkimuksia.
Vuoden 1999 neljäs numero oli viiden pohjoismaan yhteistyön tuloksena laadittu Nordic Move -julkaisu. Sen tarkoituksena oli esitellä tulevan WCPT:n Jokohaman kongressin osanottajille pohjoismaista lasten fysioterapiaa.
2000-luku: Fysioterapian kehittymisen ja asiantuntijuuden vahvistumisen vuosikymmen
Korkeakoulutuksen uudistuminen ja elinikäinen oppiminen fysioterapiassa
Korkeakoulujen tutkintojärjestelmät uudistuivat ja tutkintorakenne muuttui kaksivaiheiseksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ensimmäinen vaihe eli alemmat korkeakoulututkinnot (myös fysioterapeuttikoulutus) kestää kolmesta neljään vuotta ja toisen vaiheen tutkinnot (yliopistojen maisteritutkinnot ja ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot) 1-2 vuotta.
Samaan aikaan liiton silloinen puheenjohtaja toi esille huolensa erilaisia kursseja tarjoavien opistojen fysioterapian ja hieronnan linjoista. Hän kirjoitti: ”Erilaisilla lyhytkursseilla halutaan leipoa terapeutteja joka lähtöön ja heidän asiakkailleen jää itselleen vastuu seurauksista.”
Vuosikymmenen loppuun mennessä oli noin 60 suomalaista fysioterapeuttia väitellyt. Samaan aikaan kirjoitettiin elinikäisen koulutuksen välttämättömyydestä. ”Oppiminen on henkilökohtaistunut, itseohjautuva, kontekstisidonnainen ja kokonaisvaltainen prosessi, jossa yhdistyvät työ ja muut elämänalueet.” Kirjoitettiin myös, että ”hiljaisen tiedon säilymisestä olisi huolehdittava työyhteisöissä, jotta nuorten ei tarvitsisi keksiä pyöriä uudelleen”.
Fysioterapeutit olivat olleet aina kiinnostuneita kouluttautumaan erilaisten terapiamenetelmien käyttöön. Esimerkiksi akupunktion käyttöön oli saatu oikeus ja vuonna 2001 jo yli 200 fysioterapeuttia käytti akupunktiota fysioterapiaa täydentävänä toimenpiteenä pääasiassa kivun lievitykseen. Useista menetelmistä oli muodostunut fysioterapeuttien ammattitaidon perusta. Menetelmäkeskeisyyttä kuitenkin myös kritisoitiin. WCPT:n mukaan fysioterapia ei voi perustua ainoastaan erilaisten menetelmien käytölle.
Tutkimus – tiedonhankinnasta tiedon soveltamiseen
Fysioterapeutilta vaadittiin vankkaa terapeuttista ja tiedollista osaamista, jonka tuli perustua tutkittuun tietoon tai hyväksi todettuun käytäntöön. Eräässä pääkirjoituksessa korostettiin sitä, että opiskelijat saavat valmiuksia tiedonhankintaan, mutta tiedon soveltamisen oppimisessa he tarvitsevat harjoittelupaikkojen ohjaajien ohjausta. Kirjoittaja kysyykin: Minkälaiset ovat fysioterapeuttien tiedonhankinta- ja tiedon soveltamisen taidot, kun heillä ei läheskään kaikilla ole edes tarvittavia välineitä osaamisesta puhumattakaan.
Lehdessä käynnistettiin 2001 palsta "Vaikuttavaa vai ei", jolla tarkastellaan fysioterapiaan liittyviä satunnaistettuja tutkimuksia. Sen avulla pyritään nostamaan esille kriittistä keskustelua käytetyistä menetelmistä. Fysioterapian vaikuttavuustutkimusten ongelmana oli pääkirjoitusten mukaan se, että fysioterapia nähtiin usein erittelemättömänä kokonaisuutena tai yhtenä menetelmänä. Tarvittiin siis entistä eritellympää ja täsmällisempää tutkimusta fysioterapian vaikutuksista ja vaikuttavuudesta.
Tutkimustietoa alkoi olla saatavilla. Myös suomalainen fysioterapiatutkimuksen tekeminen aktivoitui ja tutkimusprojekteja oli käynnissä useilla alueilla. Kansainvälisestä Cochrane-kirjastosta oli keväällä 2001 löydettävissä jo 800 satunnaistettua tutkimusta hakusanalla fysioterapia. Tutkimustiedon käytäntöön vieminen on vaativaa, niinpä liitto käynnisti fysioterapeuttien työn helpottamiseksi tutkittuun tietoon perustuvien fysioterapiasuositusten laatimisen. Ensimmäinen eli polven ja lonkan nivelrikkoa käsittelevä suositus valmistui vuonna 2008 ja sen implementointi käynnistyi eri puolilla Suomea vuoden 2009 alussa.
Fysioterapeutin asema - tehtäväsiirrot, työllisyys ja terapian rajat
Pääkirjoitus 5/2006 tarkastelee terveydenhuollon ammattiryhmien välistä, uudelleen mietittyä tehtävänjakoa hoitotakuun seurauksena: fysioterapeutit tekevät entistä tiiviimpää yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja lääkäreiltä siirretään tehtäviä fysioterapeuteille. Tehtäväsiirrot ovat kokeiluvaiheessa ja niitä varten tarvitaan henkilökunnan asenteiden muutosta, yhteistyötä ja koulutusta. Tällä pyritään potilaan parhaaseen ja mahdollisimman joustavaan hoitokäytäntöön. Vastuun kasvaessa pitää fysioterapeuteille pääkirjoituksen mukaan maksaa myös lisää palkkaa.
Vuonna 2007 nähtiin tarpeelliseksi arvioida hoitotakuun aikarajoja ja toimintamalleja. Seuraavana vuonna hoitotakuun todettiin lyhentäneen leikkausjonoja, mutta samanaikaisesti leikkauksen jälkeinen kuntoutus toiminta- ja työkykyiseksi ontui. Myös perusterveydenhuollon fysioterapian resurssien lisääminen nähtiin tarpeellisena, jotta julkisen sektorin fysioterapiapalvellut pystytään turvaamaan.
Työttömyyspäivärahaa saaneiden fysioterapeuttien määrä oli noussut. Vuonna 2008 päivärahaa sai 400 fysioterapeuttia. Samanaikaisesti lähes kaikkien muiden tehyläisten ammattiryhmien työtilanne oli parantunut. Fysioterapeuttikoulutuksen aloittaneiden määrä vaihteli vuosina 2007–2009 noin kuudesta seitsemään sataan. Vuosina 2000–2008 valmistui n. 3 600 uutta fysioterapeuttia. Heidän kokonaismääränsä Suomessa oli tuolloin lähes 13 200. Eräässä pääkirjoituksessa kysyttiinkin: ”Tarvitaanko meitä näin paljon?”
Heikko työllisyystilanne johti myös siihen, että fysioterapeutit pyrkivät hankkimaan lisäansioita vaihtoehtoisia terapioita toteuttamalla. Erään pääkirjoituksen mukaan ”jokaisen ammattilaisen tulee kuitenkin miettiä entistä tarkemmin, missä kulkee terveydenhuollon ammattilaisen osaamisen ja uskomushoitojen välinen raja”.
Fysioterapeutin työ - kohti vaikuttavampaa ja näkyvämpää fysioterapiaa
2000-luku oli nimetty tule-vuosikymmeneksi. Vuosikymmenen toisen lehden pääkirjoituksessa korostettiin toiminnallisen diagnoosin merkitystä selkäpotilaiden fysioterapiassa. Tarkempi diagnoosi johtaa tehokkaampaan fysioterapiaan. Tiedon ja osaamisen lisääntyminen auttaa löytämään yhä useammin tarkan fysioterapiadiagnoosin ja siten täsmällisemmän terapian toteutuksen.
Nyt nostettiin esille myös lasten terveysongelmia: lihavuus, vähäinen liikunnan harrastaminen, tuki- ja liikuntaelinvaivat ja koululaisten heikentynyt fyysinen kunto. Kirjoittaja esittikin kysymyksen: ”Hukkaammeko virheellisillä valinnoilla maailman terveimpien pikkulasten tulevaisuuden?” Pääkirjoituksen mukaan fysioterapeuttien pitäisi palata takaisin 1970-luvun rooliin kouluterveydenhuollossa.
Ikäihmisten kuntoutus oli nostettu vuoden 2001 toisen lehden teemaksi. Oli arvioitu, että seuraavien 30 vuoden aikana Euroopan neljänneksi nuorimmasta maasta olisi tulossa Euroopan neljänneksi vanhin. Vanhusten määrän tiedettiin kasvavan ja siksi nostettiin esille esimerkiksi iäkkäiden kuntosaliharjoittelu. Se oli todettu tuloksekkaaksi ja vaikuttavan toimintakykyä ja edelleen elämänlaatua parantavasti. Oli alettu ymmärtää, että geriatrinen fysioterapia on vaativa erikoisala, joka edellyttää monipuolista osaamista.
2000-luvun alussa fysioterapeutin rooli haluttiin nähdä aiempaa laajemmin muun muassa apuvälineiden ja innovatiivisen teknologian kehittämishankkeissa. Runsaasti kirjoitettiin myös kivun hoitomenetelmien kehittymisestä, palautteen antamisen merkityksestä motorisessa oppimisessa, kehotietoisuudesta sekä kehontuntemuksen ja kehoelämyksen osuudesta fysioterapiassa. Fysioterapeutin työhön katsottiin vuosikymmenen lopussa kuuluvan keskeisesti terveyskasvatus ja terveysneuvonta sekä teknologian kehittymisen huomioiminen fysioterapiamenetelmissä.
Kirjoitettiin myös ammatin peruskysymyksestä eli siitä, mikä on fysioterapiaa. Todettiin, että mistään menetelmästä ei tule fysioterapiaa vain siksi, että toteuttajana on fysioterapeutti. Fysioterapialiitto käynnistikin hankkeen "hyvä fysioterapiakäytäntö". Sen avulla pyrittiin vastaamaan työelämän haasteisiin fysioterapian vaikuttavuudesta ja tekemään fysioterapiaa läpinäkyväksi.
Kansainvälisyys tietojen vaihtoa ja osaamisen jakamista
Vuoden 2003 lehden neljännen numeron pääkirjoituksen otsikkona oli: Kansainvälisyys on tietojen vaihtoa. Arvion mukaan suomalaisia fysioterapeutteja on sijoittunut töihin jo neljäänkymmeneen eri maahan. Kansainvälisestä opiskelijavaihdosta oli tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Lisäksi suomalaiset opettajat opettivat ulkomaalaisissa oppilaitoksissa ja päinvastoin. Kansainvälisen opiskelija-, opettaja- ja asiantuntijavaihdon nähtiin kehittävän kriittisyyttä ja lisäävän niin itseluottamusta kuin myös oman ja toisten osaamisen arvostamista.
Suomalaiset fysioterapeutit osallistuivat aktiivisesti pohjoismaisten fysioterapialiittojen fysioterapiasuosituksia koskevaan yhteistyöhön. Lisäksi Suomen Fysioterapeutit osallistuivat lausunnonantajina kahteen valmisteilla olevaan EU:n kansalaisten terveyttä koskevaan suositukseen (lasten ja nuorten selkäkipujen ehkäisy ja fyysisen aktiivisuuden merkitys tupakoinnin vähentämisessä).
Vuoden 2003 Barcelonan maailmankongressiin osallistui noin 160 suomalaista fysioterapeuttia. WCPT:n 1996 lanseeraama Kansainvälinen fysioterapiapäivä korostaa fysioterapian ja fysioterapeuttien yhtenäisyyttä ympäri maailmaa ja antaa tunnustusta fysioterapeuttien työlle kaikkialla maailmassa. Aiheet vaihtelevat vuosittain, muun muassa 8.9.2006 oli tavoitteena tuoda esille fysioterapeuttien potilaisiin ja heidän ympäristöönsä kohdistuvaa työtä, tukea ammatillista kehittymistä ja edistää kliinistä asiantuntijuutta. Vuoden 2007 Vancouveriin kongressi oli viidestoista maailmankongressi, myös siihen osallistui runsaasti suomalaisia.
Pohdittavaksi
Alla olevien kysymysten kautta toivomme jo valmiiden fysioterapeuttien samoin kuin fysioterapeuttiopiskelijoiden pohtiva, mistä olemme fysioterapiassa tulleet ja mihin olemme matkalla.
Fysioterapia-lehti
Lehti saavutti 2010-luvulla kunniakkaan kuudenkymmenen vuoden iän. Juhlavuotta 2013 vietettiin teemalla Aktiivisesti ikääntyen. Teknistyneen tiedonvälityksen aikana paperilehti todettiin kuitenkin liian hitaaksi kanavaksi. Siitä syystä etenkin edunvalvontaan liittyviä asioita alettiin välittää jäsenistölle sähköisesti.
Vuonna 2017 lehteä uudistettiin. Sen lisäksi, että uudistuksella pyrittiin tekemään kunniaa fysioterapiatieteelle, muuttui myös muoto. Paksummat kannet, liimasidos ja selkämykseen tehdyt merkinnät tukivat lehden arkistointia. Lehdellä katsottiin siis olevan sekä sielu että keho.
2020-luvulla tehdyn lukijatutkimuksen mukaan paperinen lehti oli edelleen ajankohtainen julkaisumuoto. Vuoden 2023 pääkirjoituksessa lukeekin seuraavasti: Digimaailmassa muutoin sujuvasti toimivalle henkilölle paperinen lehti voi tarjota rauhallisen hetken ja siten keinon vähentää digitaalisen ympäristön kuormittavuutta.
Koulutus:
2010
Fysioterapeuttikoulutus kiinnosti 2010-luvulla siitä huolimatta, että valmistuneiden suuret määrät lisäsivät työttömyysuhkaa. Esimerkiksi syksyllä 2013 keskimäärin joka 9. hakija sai aloituspaikan. Joissakin ammattikorkeakouluissa karsinta oli vielä tiukempaa ja koulutukseen pääsi vain noin joka 16. hakija. Erään pääkirjoituksen mukaan opiskelijamääriä olisi tullut sopeuttaa kysynnän mukaan.
Korkeakouluopintojen sanottiin luovat asiantuntijuuden perustan. Koulutuksen oppisisältöjä nähtiin tarpeelliseksi kehittää ammatin vaatimusten mukaisesti. Vuoden 2011 erään pääkirjoituksen mukaan alan kärkijoukko seuraa aikaansa, opiskelee ja soveltaa tutkimustietoa käytäntöön - toiset erikoistuvat ja toiset toimivat moniosaajina. Oleellista on jatkuva kouluttautuminen ja itsereflektio.
Vuosikymmenen lopun eräässä pääkirjoituksessa viitataan lehden artikkeleiden sisältöihin: Jokainen oppija rakentaa omaa oppimistarinaansa. ... Erityisasiantuntijaksi kasvaminen edellyttää uskoa omiin mahdollisuuksiin kehittyä sekä rohkeutta muuttaa omaa ajattelua. Ja vielä: Osaamattomuuden tunne on yleistä ja tarpeellistakin. Tuolloin nostettiin esille mentoroinnin merkitys ja kollegiaalisuus, jotta olisi mahdollista pohtia ja kerrata askarruttamaan jääneitä asioita yhdessä.
2020
2020-luvun alun koronapandemia toi rajoituksia ja haasteita koulutukselle ja siirsi opetuksen pääosin verkkoon. Tämän vuoksi aidot kohtaamiset olivat vähissä.
Opiskelijoiden motivaatio joutui koetukselle. Harjoittelupaikkojen saanti oli pandemian aiheuttamien rajoitusten vuoksi vaikeaa. Etäopiskelun myötä opiskelijat kokivat jaksamisensa ja mielenterveytensä heikentyneen.
Verkko-opetus oli lisännyt eriarvoisuutta, koska kaikki eivät olleet onnistuneet hyödyntämään sitä. Myös WCPT otti kantaa tilanteeseen. Sen mukaan opetuksen siirtäminen sellaisenaan verkkoon ei ole verkko-opetuksen hyödyntämistä. Tulevaisuuden haasteena pidettiinkin sitä, miten teknologia saadaan parhaiten opetuksen käyttöön. Tilannetta ei helpottanut myöskään se, että ammattikorkeakoulujen rahoitusta oltiin jälleen vuonna 2023 leikkaamassa.
Tekoäly teki tuloaan ja vuoden 2023 viimeisen numeron pääkirjoituksessa kysyttiin, miten tekoälyn käyttöön suhtaudutaan koulutuksessa? Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto julkaisikin lokakuussa ammattikorkeakouluille suositukset tekoälyn käytöstä. Niiden mukaan kyse ei ole tekoälystä vain osana oppimisprosessia, vaan myös keskeisestä työelämätaidosta.
Opiskelijoiden todettiin jo käyttävän ChatGBT:n kaltaisia kielimalleja mm. ideointiin, kielenhuoltoon ja tekstin tiivistämiseen. Tekoälyn käyttöön oppimisprosessissa todettiin vielä liittyvän hapuilevaa lähdekritiikkiä, eikä sen katsottu moninaisesta potentiaalista huolimatta voivan korvata ihmisten ajattelua, substanssiosaamista tai sosiaalista vuorovaikutusta.
Suomi oli valittu useita vuosia peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Vuoden 2024 eräässä pääkirjoituksessa pohdittiin, voiko onnellisuutta oppia. Erään Bristolin yliopiston tutkimuksen mukaan henkilökohtaista onnellisuutta voidaan saavuttaa näyttöön perustuvien tapojen avulla. Siellä järjestetyn kurssin todettiin kohentaneen opiskelijoiden hyvinvointia välittömästi 10-15 prosenttia. Hyvinvointia lisääviä tekijöitä olivat ystävällisten tekojen tekeminen, sosiaalisten yhteyksien lisääminen tuntemattomien kanssa, kokemuksista nauttiminen, huomion kiinnittäminen positiivisiin tapahtumiin ja asioihin, kiitollisuuden ja kiittämisen harjoitteleminen, fyysisen aktiivisuuden ja meditaatiotekniikoiden tutkiminen. Ehkä onnellisuutta voisi siis oppia!
Tutkimus:
2010
Fysioterapiaan liittyvän tutkimuksen määrä lisääntyi huomattavasti 2010-luvulla. Tuolloin tehtiin jo runsaasti fysioterapiaa tukevaa tutkimusta. Aivotutkimuksen avulla saatiin runsaasti uutta tietoa kipumekanismeista ja sidekudoksiin liittyvä tutkimus tuotti tietoa faskioiden osuudesta kipuun. Myös kliinisten testien luotettavuutta selvitettiin.
Liiallisen istumisen, liikkumattomuuden ja paljasjalkakävelyn vaikutuksia tutkittiin. Liikunnan merkitystä selvitettiin niin lapsilla kuin ikääntyneilläkin. Useissa tutkimuksissa viitattiin arkiliikunnan vähentymiseen. Esimerkiksi 2018 vuonna oli kirjoitettu, että auto- ja mautoralli pyörii harrastuksiin mennessä, pihaleikit ovat harvenneet ja tietokonepelit pitävät muun ajan istumassa. Kouluikäisten monipuolisen liikunnan todettiin sitä vastoin luovan pohjan aikuisiän fyysiselle aktiivisuudelle. Lisäksi nuoruuden liikunnalla todettiin olevan yhteys koulumenestykseen.
Tutkimusta tehtiin myös fysioterapiapalvelujen käyttämisestä ja niiden alueellisista saatavuuseroista. Vuorovaikutustaitojen todettiin kuuluvan fysioterapeutin työn ytimeen. Vuoden 2016 kolmannen lehden pääkirjoituksessa viitattiin erääseen väitöskirjaan, jonka mukaan potilaalle on tärkeää fysioterapeutin ihmissuhde- ja kommunikaatiotaidot, kuten kuunteleminen, empaattisuus, luottamus sekä kyky kannustaa ja rohkaista.
Väitöskirjojen määrä lisääntyi. Pohjoismaissa oli vuonna 2011 julkaistu jo noin 450 fysioterapian väitöskirjaa. Samoihin aikoihin todettiin, että vahvan tutkimuksen avulla on mahdollista kasvattaa alan autonomiaa ja tukea itsenäistä päätöksentekoa, joka voi näkyä myös laajentuneina tehtävänkuvina.
Tutkimustiedon soveltamista käytäntöön helpotettiin Hyvä fysioterapiakäytäntö -suosituksilla. Ensimmäisenä oli jo vuonna 2008 julkaistu polven ja lonkan nivelrikon fysioterapia. Vuonna 2011 julkaistiin sepelvaltimotautipotilaan liikunnallinen kuntoutus ja kaatumisten ja kaatumisvammojen ehkäisy. Eurooppalainen suositus parkinsonpotilaan fysioterapiasta julkaistiin vuonna 2012. Fysioterapiakäytäntöä tukevaa tutkimusnäyttöä kokoavia Käypä hoito -suosituksia julkaistiin vuonna 2014: alaselkäkipu sekä olkapään jännevammat. Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä julkaisi lisäksi katsauksen tule-sairauksien vaikuttavista kuntoutusmuodoista.
Vuoden 2014 ensimmäisessä pääkirjoituksessa viitattiin juuri julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan Suomessa tehdään arviolta noin 10.000 tarpeetonta polven tähystysleikkausta. Erään väitöstutkimuksen mukaan olkapään kiertäjäkalvosimen repeämän leikkauksella ei saavutettu etua suhteessa fysioterapiaan vuoden seurannan aikana. Toisen tutkimuksen mukaan lääkärit olivat valmiita siirtämään tehtäviä ja vastuuta fysioterapeuteille. Fysioterapeuttien suoravastaanottotoiminnan todettiin kansainvälistenkin tutkimusten mukaan mahdollistavan myös taloudellisia säästöjä.
2020
2020-luvun alun eräässä pääkirjoituksissa todettiin, että fysioterapia hakee edelleen omaa rooliaan tieteenalana. Monen oli edelleen vaikea puhua fysioterapiatieteestä. Lisäksi todettiin: Tiede pyrkii uuteen tietoon, eikä uusi ole sama kuin yleisesti hyväksytty ja jaettu. Jos fysioterapiassa ei itse olla kriittisiä, joku muu ala on sitä fysioterapian puolesta. Kriittisellä ajattelulla nähtiin olevan hyvin tärkeä rooli. Tutkimustuloksia ei nähty vain tietona vaan myös todisteina.
Esimerkiksi eräässä vuoden 2024 pääkirjoituksessa viitattiin tutkimukseen, jonka mukaan Suomen Syöpäpotilaiden kyselyyn vastanneista työikäisistä jopa 92 % koki syövän ja syöpähoitojen heikentäneen heidän toimintakykyään, eniten fyysistä toimintakykyä. Kuitenkin vain noin neljännes vastaajista oli hakeutunut kuntoutukseen sairastumisensa jälkeen. Samoihin aikoihin toisessa tutkimuksessa osoitettiin, että sydänkuntoutusta saaneiden terveydenhuoltomenoissa saavutettiin 37 %:n eli jopa 22 miljoonan euron säästöt.
Fysioterapeuteilla nähtiin olevan suuri vastuu tutkimustiedon soveltamisessa käytäntöön. Tieteen popularisoinnin tulee lisätä tieteen saavutettavuutta ja ymmärrettävyyttä ilman, että sisältö kärsii. Popularisoitu tutkimusteksti vaatii rohkeutta ja taitoa tehdä lukemista edistäviä ratkaisuja, jotta se välittää lukijalle merkityksellistä tietoa.
Kansainvälisyys:
2010
Yksi vuoden 2011 pääkirjoituksista oli otsikoitu seuraavasti: Kansainvälisyys on osa fysioterapeutin työtä. Kansainvälisyyden mainittiin olevan olennainen osa myös fysioterapeuttien perusopintoja ja jo opiskeluaikana luodaan kansainvälisiä kontakteja. Vuonna 2012 kuvattiin erästä kehittämishanketta, jonka puitteissa yhdeksässä eri maiden korkeakoulussa toteutettiin yhteisiä, monikansallisia opinnäytetöitä.
Pääkirjoituksissa kuvattiin fysioterapian maailmanjärjestön kongresseja. Vuonna 2011 järjestöön kuului 106 maata. Amsterdamin kongressiin osallistui lähes kaikista jäsenmaista noin 5.000 fysioterapeuttia, kouluttajaa ja tutkijaa. Kongressissa kuultiin myös ajatus: Yksilöinä saatamme monesti olla voimattomia, mutta kollektiivina meillä on voimaa vahvistaa fysioterapiapalveluja maailmassa. Kongressin ohjelmassa käsiteltiin laajasti fysioterapiasisältöjä. Myös kaksitoista kansainvälistä erikoisalajärjestöä esittäytyivät.
Vuoden 2019 Dubain maailmankongressi sai useat maat, Suomen mukaan lukien, boikotoimaan osallistumista. Syynä olivat maan ihmisoikeuksia loukkaavat toimet.
2020
Koronapandemia muutti myös kansainvälisen yhteistyön muotoja. Esimerkiksi vuoden 2021 WCPT:n 20. maailmankongressi pidettiin etäyhteydellä. Samaan aikaan muistutettiin, että fysioterapian ydin on kansainvälinen ja että kansainvälinen verkostoituminen edistää tietojen vaihtoa. Pidettiin kuitenkin tärkeänä, että myös digimaailmassa henkilökohtainen tunteminen ja kohtaaminen helpottaa ja mahdollistaa fysioterapian ja sen aseman kehittämistä.
Fysioterapian asema:
2010
Fysioterapeuttien työtilanne oli vielä 2010-luvun alussa varsin hyvä. Pätkätyö oli kuitenkin tavallista ja esitettiin kysymys myös mahdollisesta piilotyöttömyydestä. Aiemmin julkiselle sektorille keskittynyt terveyden- ja sairaudenhoito oli muuttunut rakenteellisesti aiheuttaen sen, että fysioterapeutit hakeutuivat yrittäjiksi. Suomen Fysioterapeutit suositteli kuitenkin, että vastavalmistunut fysioterapeutti työskentelisi pari vuotta toisen palveluksessa ennen yritystoiminnan aloittamista.
Käsitys johtamisesta ja johtajilta vaadittavista taidoista oli muuttunut muun muassa kiristyneen talouden sekä tulos- ja laatujohtamisen seurauksena. Terveydenhuollon keskijohdossa oli lähiesimiehiä lukuun ottamatta vain vähän fysioterapiataustaisia johtajia. Esille oli tullut myös mahdollisuus fysioterapeuttien siirtämisestä vuodeosastojen alaisuuteen. Se herätti puolestaan keskustelun siitä, kuka silloin kehittäisi fysioterapiaa.
2010-luvun loppupuolella kritisoitiin kuntoutuspalveluprosessien johtamisessa lääkärivetoisuutta, joka näyttäytyi itsestäänselvyytenä. Kuntoutuksessa asiakkaan edun nähtiin pääkirjoituksen mukaan perustuvan hyvin toimivaan prosessiin, ei vain lääketieteelliseen osaamiseen tai vastuuseen. Moniammatillisen tiimin vetäjältä katsottiin vaadittavan syvällistä perehtyneisyyttä kuntoutuskokonaisuuteen sekä vahvaa tietoa toisten ammattilaisten osaamisesta.
Vuonna 2011 astui voimaan uusi terveydenhuoltolaki, joka mahdollisti asiakkaille lisääntyviä valinnanmahdollisuuksia ja jonka mukaan myös kuntoutuksen palveluketjuja piti sujuvoittaa vuodesta 2014 lähtien. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ehdotti siirtymistä yksikanavarahoitukseen, koska silloisen järjestelmän katsottiin ylläpitävän mm. päällekkäistä palveluntarjontaa, luovan ylikapasiteettia, synnyttävän henkilöstön saatavuusongelmia ja väestön eriarvoisuutta.
Vuonna 2012 näytti vanhuspalvelulakiesityksen mukaan siltä, että vanhusten palveluissa tultaisiin edelleen olemaan suositusten ja kuntien hyväntahtoisuuden varassa. Näin siitä huolimatta, että lakiesityksessä korostettiin vanhustenhoidossa vaadittavaa asiantuntemusta ja monialaista yhteistyötä. Muutaman kansanedustajan mukaan heinäkuussa 2013 voimaan tulevan vanhuspalvelulain seurantakriteereihin on sisällytettävä liikunta ja pitkä-aikainen kuntoutus. Erään professorin mukaan ”suomalaiset näyttävät uskovan dementian paranevan vuodelevolla”. Hänen mukaansa vanhusten hoito vaatii uudelleenjärjestämistä.
Fysioterapialla nähtiin olevan keskeinen rooli vanhusten ja muistisairaiden kuntoutuksessa. Vuonna 2016 kirjoitettiin ikääntyvien kotikuntoutuksen elävän vahvaa nousua. Tavoitteena on tukea iäkkään vanhuksen kotona asumista ja toisaalta purkaa kallista laitoshoitoa. Ihmistä ei siis kuntouteta selviytymään vain kotona, vaan tarkoitus on tukea vanhuksen selviytymistä myös kodin ulkopuolisissa arjen ympäristöissä.
Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistukseen (SOTE) liittyvää lakiesitystä odotettiin lausuntokierrokselle kesäkuussa 2014. Suomen Fysioterapeutit kannatti viittä laajaa sote-aluetta ja korosti, että rakenteiden uudistamisen rinnalla pitää kehittää myös kuntoutuksen sisältöä. Vielä vuonna 2017 näytti siltä, että kuntoutusta kehitetään ilman kuntoutuksen ammattilaisia. Riskinä nähtiin, että kuntoutus liimataan soten päälle. Eräässä pääkirjoituksessa viitataan myös Ilona Autti-Rämön näkemykseen, jonka mukaan kuntoutusta ei voi järjestää hoitoprosessista irrallaan. Kuntoutus on aina aktiivinen, usein pitkäkestoinen oppimisprosessi, jossa asiakas on aktiivisesti osallisena. Hän ei ole passiivinen, kuten olisi hoitotoimenpiteiden kohteena.
Vuonna 2017 julkaistiin Kuntoutuksen uudistamiskomitean raportti, jonka 55 esitystä sisältävät tärkeitä uudistuksia. Sillä halutaan lisätä asiakaslähtöisyyttä ja selkeyttä siihen, milloin kuntoutus on järkevää järjestää valtakunnallisesti kuten Kelan kautta, milloin maakunnallisesti tai kunnallisesti. Erinomaisina ja myös säästöä tuovina malleina kuntoutuksen järjestämisestä komitea toi esille fysioterapian suoravastaanoton ja kotikuntoutuksen.
Marraskuussa 2015 Suomen Fysioterapeutit ja Suomen Toimintaterapeuttiliitto perustivat Akavan alaisuuteen uuden työmarkkinatoimijan, Kuntoutuksen Asiantuntijat. Perusteena oli tarve vahvistaa kuntoutuksen ääntä myös sosiaali- ja terveyspalveluja uudistettaessa. Muutos tarkoitti uudenlaista vastuuta ja panostusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Saman vuoden tammikuun pääkirjoitus oli otsikoitu: Visio vie, etiikka ohjaa. Suomen Fysioterapeuttien edustajisto oli vahvistanut uuden strategian ja vision ja uudet päivitetyt eettiset ohjeet.
Vuonna 2015 todettiin ICF:n eli kansainvälisen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokituksen olleen käytössä noin kymmenen vuotta. Samalla todettiin, että se ei pysty yksin ratkaisemaan kaikkia kuntoutusprosessiin liittyviä haasteita. Oli todettu, että tarvitaan tietomalli, joka kertoisi, miten eri ammattilaisten ja asiakkaiden toimintakykyhavainnot kirjataan rakenteisesti ja miten samalla hyödynnetään toimintakykymittareita. ICF pyrkii kokonaisvaltaiseen näkemykseen, mutta sen perusta on patologiassa, jota ei aina pystytä osoittamaan. ICF ei myöskään tunne sanaa kokemus, mutta se pyrkii ottamaan dialogissa huomioon kuntoutujan oman asiantuntijuuden ja näkökulman.
Myös lapsen tuli voida olla aktiivinen toimija omassa kuntoutuksessaan. Lapsilähtöisen ajattelun kerrottiin toteutuvan perhelähtöisessä työskentelytavassa, mutta se ei ole aina itsestäänselvyys. YK:n lapsen oikeuksien komitea oli vuoden 2015 neljännen pääkirjoituksen mukaan esittänyt huolensa siitä, ettei vammaisten lasten oikeus tulla kuulluksi toteudu Suomessa asianmukaisesti. Vuonna 2017 tarkasteltiin sitä, kuuluuko lapsen ääni myös kuntoutuksesta päättäville.
2020
Vuoden 2020 työ- ja virkaehtosopimusneuvotteluissa oli tavoitteena, että fysioterapia ei olisi palkkauksellisesti enää sidoksissa hoitotyöhön. Keväällä 2022 tehtiin merkittävä palkankorotuksia koskeva sopimus korjaamaan jälkeen jäänyttä palkkavinoumaa.
Yhteisiin asioihin vaikuttamista pidettiin tärkeänä ja fysioterapeutteja kannustettiin lähtemään mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Tuolloin vahvistettiin myös opiskelijoiden asemaa ottamalla heidän edustajansa mukaan liiton edustajiston kokoukseen.
Ammattiin valmistuneiden fysioterapeuttien määrä oli lisääntynyt. Se aiheutti huolta työllistymisestä. Huolta oli myös kuntoutuksen jäämisestä hoitotyön varjoon, sillä hoitotyötä oli alettu teettää fysioterapeuteilla.
Sote-lakien tultua lausunnolle heräsi pelko siitä, että kuntoutus oli eriytetty muista sote-palveluista. Kysyttiin: Mikä taho rahoittaisi jatkossa kuntoutuksen ja mikä olisi sen paikka ennaltaehkäisyssä? Pohdittiin myös sitä, miten käy yksityisten palveluntuottajien uusilla hyvinvointialueilla, joita muodostettiin lopulta 21 kappaletta. Sote-uudistuksessa olisi erään pääkirjoituksen mukaan tullut kuulla kustannushyötyjen ja tehokkuuden tarkastelun rinnalla kuntoutustyötä konkreettisesti tekeviä henkilöitä.
2020-luku oli muutosten aikaa: Yksityisellä sektorilla tapahtui isoja yrityskauppoja ja fuusioita. Sote-uudistus ja hyvinvointialueiden käynnistyminen 1.1.2023 oli suuri muutos!! Samaan aikaan vuonna 2023 kysyttiin: Keskustellaanko terveydenhuollossa riittävästi siitä, mitkä sen palveluista soveltuvat diginä tai muutoin etänä toteutettaviksi? Pääkirjoitus jatkoi, että mm. yksilöllisyys, ihmiskeskeisyys ja ymmärrettävä kieli ovat tärkeitä kaikissa terveyspalveluissa.
Hyvinvointialueiden käynnistyttyä on toimintoja kehitetty ja uudistuksia tehty. Kuntoutuksen kehittämistä ohjasivat mm. STM:n rahoittama Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus- ohjelman yleiset tavoitteet sekä kuntoutuksen uudistamiskomitean tekemät ehdotukset. THL:n kehittämispäällikön mukaan kuntoutus oli pääosin integroitunut hyvin osaksi hyvinvointialueita.
Kuntoutuspolun ytimessä on tärkeänä tavoitteena se, että asiakkaan ei tarvitse huolehtia polulla kulkemisesta, vaan häntä ympäröivät erilaiset prosessit nivoutuvat toisiinsa. Eräässä vuoden 2025 pääkirjoituksessa nostettiin kuitenkin esille huoli siitä, että monelta asiakkaalta puuttuu kuntoutussuunnitelma, joka varmistaisi sen, että vastuu kuntoutuksesta ei jää potilaalle itselleen.
Yhteensä noin 200:sta eri kehittämishankkeesta oli pääkirjoituksen mukaan valittu erään fysioterapialehden sivuilla kuvattavaksi mallit suoravastaanotosta, ikääntyneiden kotikuntoutuksesta, etäkuntoutuksesta ja tiimimallista. Keskeistä on, että kuntoutus pohjautuu tutkittuun tietoon ja että malli saadaan juurrutettua osaksi arkea.
Hyvinvointialueiden johtajat suhtautuivat muutoksiin luottavaisesti. Kansalaisia kuitenkin hirvitti terveysasemien sulkemiset. Jatkuvat yt-neuvottelut huolestuttivat työntekijöitä. Eräässä vuoden 2024 pääkirjoituksessa todettiin, että asiakastyöstä ei ole enää varaa vähentää. Jos karsinta kohdistetaan jatkossa kehittäjiin ja keskijohtoon, herää kysymys, kuka kehittää toimintaa.
Jatkuvat muutokset ja henkilöstön vähentämisestä johtuva tilanne aiheuttivat huolta työntekijöiden jaksamisesta. Epävarmuus oli lisääntynyt ja työterveyslaitoksen tilannekatsauksen mukaan eräällä hyvinvointialueella keskimäärin 38 % työntekijöistä koki työkykynsä alentuneen. Työstä palautuminen toteutui hyvin vain reilulla kolmasosalla kaikista vastanneista.
Tekoälyn todettiin vääjäämättä tulevan myös fysioterapiaan esimerkiksi kliinisen päättelyn ja interventioiden tueksi. Sen käyttöön liittyen pidettiin tärkeä pohtia mm. tiedon luotettavuutta, tarvetta uudenlaiseen kriittiseen lukutaitoon sekä eettisiin kysymyksiin. Tarvitsemme laaja-alaista keskustelua siitä, miten tekoälyä voi hyödyntää fysioterapiassa ja kuntoutuksessa. Syksyllä 2025 kirjoitettiin, että tekoäly ei korvaa asiantuntijuutta. EU:n tekoälyasetusta pidetään merkittävänä askeleena kohti turvallisempaa, avoimempaa ja vastuullisempaa teknologian hyödyntämistä myös terveydenhuollossa.
Fysioterapeutin työ:
2010
Fysioterapeutin käyttämien menetelmien tulee perustua tutkittuun tietoon ja fysioterapiasuositukset helpottavat tiedon siirtymistä käytäntöön. Vuosikymmenen lopussa ehdotetaankin, että pitäisi puhua näyttöön perustuvasta toimintaotteesta. Erään pääkirjoituksessa siteeratun australialaisen tutkimuksen mukaan vain 54 prosenttia fysioterapeuteista noudattaa näyttöön perustuvaa toimintaotetta ja 43 % heistä valitsee menetelmiä, joita ei suositella. Kirjoittajan mukaan tämä antaa ajattelemisen aihetta.
Vuoden 2011 pääkirjoitus siteeraa Mikko Julinia, jonka mukaan fysioterapeuttien pitäisi osata hyödyntää paremmin ammattitaitoaan ja mukautua nopeammin yhteiskunnan muutoksiin palvelujaan monipuolistamalla. Liitto painottikin fysioterapeuttien noin 10 vuotta sitten käynnistetyn suoravastaanoton laajentamista koko maahan. Yhdysvalloissa on esimerkkejä fysioterapeutin laajennetun tehtävänkuvan mukaisesta ensikontaktista tule-potilailla lääkärin sijaan. Australiassa erikoistuneet fysioterapeutit voivat antaa joissakin tilanteissa lääkeinjektioita ja lähettää potilaan rankakuvaukseen. Siellä valmistellaan myös lakimuutosta fysioterapeuttien lääkkeenmääräämisoikeudesta. Suomessakin oli jo saatu erinomaisia tuloksia sekä fysioterapian suoravastaanotosta että fysioterapeutin ja erikoislääkärin yhteisvastaanotosta.
Vuonna 2018 kysyttiinkin, miksi fysioterapeutit eivät ole tekemässä hoidon tarpeen arviointeja tuki- ja liikuntaelinoireisille lääkärivastaanottojen ajanvarauksessa? Tuki- ja liikuntaelinoireen ensisijainen hoitomuoto on fysioterapia, jota täydennetään tarvittaessa lääkäripalveluilla. Fysioterapeuttien tulisikin tuoda rohkeammin esille omaa osaamistaan. Vuoden 2019 eräässä pääkirjoituksessa siteerataan STM:n silloista kansliapäällikkö Kirsi Varhilaa, joka kommentoi osuvasti sitä, miten potilas usein haluaa vain lääkärille, mutta on usein silloin väärässä paikassa. Fysioterapian mainittiin olevan ensisijainen tuki- ja liikuntaelinvaivojen kuntoutusmuoto, joka oikea-aikaisesti toteutettuna on edullista ja tehokasta. Myös päivystysvastaanotoilla ja kouluissa olisi pääkirjoituksen mukaan hyötyä fysioterapeuteista.
Moniammatillisesta yhteistyöstä puhutaan, mutta se ei näyttänyt toimivan kovin hyvin. Aitoa moniammatillista työskentelyä näyttävät vaikeuttavan esimerkiksi terveydenhuollon hierarkiset rakenteet ja väärät asenteen. Moniammatillisesti toimittaessa jokaisella ammattilaisella on oman erikoisalansa lisäksi alan yhteistä osaamista ja he tuntevat jossain määrin myös toistensa ammattien sisältöjä. Onnistuneella moniammatillisella toiminnalla uskottiin voitavan vastata haasteisiin paremmin kuin yksittäisinä ammattiryhminä.
Fysioterapeutin työhön kuuluu keskeisesti kuntoutujan ohjaaminen. Hoitoaikojen lyhentyessä korostuu ohjauksen laatu. Sen tavoitteena on muuttaa kuntoutujan toimintaa tai vahvistaa hänen aiempia hyviä toimintatapojaan. Hyvä ohjaus perustuu kuntoutujan tarpeeseen ja dialogiin, jossa fysioterapeutti kuulee kuntoutujaa ja tunnistaa tämän yksilöllisen tilanteen.
Fysioterapeutin työhön vaikutti 2010-luvulla myös tieto- ja viestintäteknologia ja sen nopea kehitys. Sähköisen potilaskertomuksen sanottiin nopeuttavan tiedonkulkua. Fysioterapeutin ja potilaan välinen sähköinen asiointi muuttaa esimerkiksi kontrollikäyntien toteuttamista. Virtuaalinen kotikuntoutus lisää osallistumismahdollisuuksia. Erilaiset pelit ja älykkäät kuntosalilaitteet tuovat vaihtelua ja lisää sisältöä terapian toteutukseen.
2020-2025
Koronapandemia muutti fysioterapian toteuttamista. KELA keskeytti vuonna 2020 pandemian ajaksi läsnäkuntoutuspalvelut. Etäkuntoutuksen toteuttamisen haasteista tuli 2020-luvulla tärkeä keskustelun aihe. Huolta herätti myös se, että kuntoutujakohtaiset terapiamäärät olivat vähentyneet kaikissa kuntoutusmuodoissa. Silloin kysyttiin: Saavutammeko saman vähemmällä? Onko tarve vähentynyt?
Teknistymisen kehitys toi fysioterapiaan uutena keskustelun tekoälystä ja sen käyttämisestä. Vuoden 2023 pääkirjoituksessa kysyttiin, miten tekoälyä voi hyödyntää fysioterapiassa ja kuntoutuksessa. Vuotta myöhemmin saatiin seuraavanlainen vastaus: Sen odotetaan tehostavan muun muassa dokumentointia, kliinistä päättelyä ja näyttöön perustuvan terapian soveltamista. Tekoälyä arveltiin voitavan käyttää myös kuntoutuspolkujen optimointiin, kotiharjoitteiden seurantaan, motivointiin sekä robotiikkaan. Tekoälyn arveltiin voivan auttaa myös toimintakykyyn vaikuttavien tekijöiden tunnistamisessa. Vuonna 2025 todetaan lopuksi seuraavalla tavalla: Tekoäly ei voi koskaan korvata fysioterapeutin itse suorittamaa kliinistä päättelyä. Se voi tarjota tehokasta apua, mutta lopullisen tulkinnan tekee aina ihminen.
2023 vuoden pääkirjoitus tarkastelee fysioterapeutin toteuttamaa itsensä ja oman toimintansa itsearviointia osana oman työn kehittämistä. Kirjoittaja ehdottaa fysioterapeutille itse tehtyä työtodistusta, jossa hän kuvailee asiakaslähtöistä työtapaansa, paineensietokykyään, työyhteisötaitojaan, kehittämisosaamistaan, tutkimusorientoituneisuuttaan, ongelmanratkaisuun liittyvää luovuutta, muutosmyönteisyyttä ja nopeutta omaksua uusia asioita. Fysioterapeutti voisi hänen mukaansa arvioida myös itseään ja käytöstään työyhteisön tai moniammatillisen tiimin jäsenenä, esimiehenä tai yksinyrittäjänä.
Pohdittavaksi
Alla olevien pohdintatehtävien ja kysymysten avulla toivomme jo valmiiden fysioterapeuttien samoin kuin fysioterapeuttiopiskelijoiden pohtivan seuraavia asioita:
Toisen maailmansodan ja polioepidemian seurauksena havaittiin hieronnan rinnalle tarvittavan lihasten ja nivelten liikeharjoittelua. Siitä ja vuonna 1943 perustetusta yhdistyksestä, Suomen lääkintävoimistelijain yhdistys – Finlands Medikalgymnasternas Förening alkoi suomalaisen fysioterapian voimakas kehittyminen.
Lääkintävoimistelijakoulutuksen lakattua Helsingin yliopistossa vuonna 1942, se keskittyi vuodesta 1945 lähtien vain Invalidisäätiön lääkitysvoimistelijaopistoon. Lääkintävoimistelijapulan korjaamiseksi käynnistettiin vuonna 1956 Invalidisäätiön koulutuksen rinnalle valtion tilapäinen 3-vuotinen lääkintävoimistelijakurssi. Osaamista kartutettiin opintopiireissä ja pohjoismaista yhteistyötä tehtiin alan kehittämiseksi.
Lääkintävoimistelijat sijoittuivat 1950-luvulla pääasiassa Vaasa-Kuopio-linjan eteläpuolelle. Oli monia sairaaloita, joissa ei ollut lääkintävoimistelijoiden toimia tai ne olivat täyttämättä tai täytettynä epäpätevillä henkilöillä. Keskeisinä tehtävinä vuosikymmenen lopussa oli eettisten periaatteiden ja ammattikunnan ohjesäännön laatiminen.
1960-luvulle tultaessa fysioterapian tarpeellisuus oli tunnustettu lääketieteen eri alueilla. Sosiaaliturvajärjestelmän kehittyminen ja yleisen sairausvakuutuksen voimaantulo lisäsivät lääkintävoimistelijoiden tarvetta. Vuosikymmenen edetessä tehtäväkenttä laajentui ja tuli tarve luopua sairaalasuuntauksesta. Koska lääkintävoimistelijoista oli pulaa vietiin eduskuntaan suunnitelma yhden vuoden kestävästä liikunta-apulaisen kouluttamisesta. Lääkintävoimistelijakoulutukselta katsottiin vaadittavan monipuolista teoreettista opetusta ja tarkoituksenmukaista käytännön harjoittelua.
Kansanterveyslaki laajensi lääkintävoimistelijoiden tehtäväkuvia 1970-luvulla terveyden edistämiseen, ennaltaehkäisyyn ja kuntoutukseen. Työvoimapula ja palkkakehitys haittasivat alan kehittymistä. Julkisten virkojen määrä kasvoi, mutta julkisen sektorin heikko palkkakehitys ohjasi lääkintävoimistelijoita työskentelemään yksityisellä sektorilla.
Ammatti-identiteetti vahvistui 1980-luvulla. Fysioterapia-käsite määriteltiin. Lääkintävoimistelija-lehden tehtävänä oli toimia ammattikunnan ammatti-identiteetin sekä ammatillisen pätevyyden vahvistajana. Koulutuksen uudistukset ja kansainvälinen yhteistyö korostuivat, mutta tutkimus ja ammatillinen asema kaipasivat edelleen kehittämistä.
1990-luvun alussa kaivattiin fysioterapiaan laaja-alaisuutta. Luonnontieteiden ja biolääketieteen ihannoinnin ohella nähtiin tarpeellisena ihmisen kohtaaminen hänen arjessaan. Ihmisen todettiin elävän kokemustensa kautta ja häntä tulisi osata rohkaista erilaisten puutteiden ja ongelmien korostamisen asemasta.
2000-luvulla kysyttiin, missä on asiakaslähtöisyys ja asiakkaan mahdollisuus osallistua häntä koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon? Puhuuko ammattilainen asiakkaansa puolesta? Onko fysioterapiasta tullut liian mekaanista toimintaa, jolloin sekä sanallinen että sanaton vuorovaikutus ovat vähentyneet? Todettiin, että asiakkaan tarpeista lähtevä toiminta on parasta asiantuntijuutta.
2010-luvun pääkirjoituksissa korostui fysioterapeuttikoulutuksen mutta myös jatkuvan oppimisen, itsereflektion ja mentoroinnin merkitys asiantuntijuuden rakentamisessa. Lisääntynyt tutkimus lisäsi ymmärrystä mm. kipumekanismeista. Tutkimustietoa kokoavien suositusten merkitys nähtiin keskeisenä tiedon soveltamisessa käytäntöön. Tärkeänä pidettiin myös sitä, että fysioterapeutit ottavat entistä aktiivisemman roolin tuki- ja liikuntaelinvammojen hoidossa esimerkiksi suoravastaanottotoiminnan avulla.
2020-luvulla COVID-19-pandemia vaikutti erityisesti fysioterapeutin työhön ja koulutuksen toteuttamiseen mutta myös kansainväliseen yhteistyöhön. Lähiterapia ja lähiopetus korvautuivat muutaman vuoden ajan suurelta osin teknologiaa hyödyntävillä etäratkaisuilla. Myös tekoäly otettiin käyttöön. Tutkitun tiedon lisääntyminen vahvisti fysioterapian asemaa ja samalla korostui kriittisen ajattelun merkitys fysioterapiatieteessä. Muutoksia aiheutui myös yksityisen sektorin isoista yrityskaupoista, fuusioista ja sote-uudistuksesta johtuen.
