Liity jäseneksi
eAsiointi

Pääkirjoitus 4/22

Medikalisaation haamuja?

Äskettäin käymäni keskustelu johdatti pohtimaan medikalisaatiota, lääketieteellistymistä, ja fysioterapiaa institutionaalisella tasolla.

Tavallisemmin termiä käytetään kuvaamaan sitä, miten jotakin aiemmin normaalina pidettyä ilmiötä on alettu tarkastella lääketieteen lähtökohdista hoito suhteen tasolla. Kaikki medikalisaatio ei ole toki pahasta, mutta medikalisaation varjo neuvottelee jatkuvasti hyödyllisen ja haitallisen rajoista fysioterapian näkökulmasta.

Aloin pohtia asiaa käänteisesti: voiko aiempi normaali, lääkintävoimistelun vahva yhteys lääketieteeseen, varjostaa yhä edelleen modernia fysioterapiaa ja ylläpitää lääketieteellisesti painottuneita rakenteita.

Yhtenä kuntoutusmuotona fysioterapian historia toki liittyy vahvasti lääketieteen kehitykseen, josta se on ammentanut paljon. Läheinen yhteys lääketieteeseen on antanut fysioterapialle myös tietyn statuksen terveydenhuollossa.

Tutkimustiedon kasvamisesta huolimatta fysioterapia on kuitenkin jollakin tapaa harmaata aluetta muiden tieteenalojen rinnalla. Se on keskeinen osa näyttöön perustuvaa kuntoutusta mutta tieteenalana vielä suhteellisen nuori.

Monen on myös vaikea puhua fysioterapiatieteestä. Jos se ei ole sitä, mitä sitten? Historiasta nousee myös tuttu termi lääkinnällinen kuntoutus. Ovatko lääkkeet kuntoutuksen tai fysioterapian ydintä? Eivät. Sitä ovat muun muassa ohjaus, toimintakyvyn arviointi ja sitä ylläpitävät terapiat sekä apuvälinepalvelut. Tuttu lausahdus – liikunta on lääkettä – kumpuaa sekin hyvästä tarkoituksestaan huolimatta lääketieteeseen perustuvasta ajattelusta.

Kulttuurisesti kyse on termejä ja sloganeita paljon isommasta asiasta: järjestelmästä, jossa pitää tarkastella myös asiantuntijavallan jakautumista.

Havainnollistan. Miksi kuntoutusta kehittävissä valtakunnallisissa työryhmis sä painottuu usein lääketieteen edustus. Entä miksi kuntoutus pidettiin soteuudistuksesta erillään jo sen alkumetreiltä lähtien. Liian helppo vastaus on vedota eri lainsäädäntöihin.

En arvostele lääkäreiden, etenkin eri erikoisalojen, osaamista kuntoutuksesta. Lääketieteellisillä tutkimuksilla on myös osoitettu, että leikkausten sijaan fysioterapialla voidaan joissakin vammoissa päästä vähintään yhtä hyviin tuloksiin. Kuntoutus on eittämättä keskeinen osa lääketiedettä.

Kuntoutus on kuitenkin moniammatillista, ja sen pitäisi näkyä vahvemmin toimintoja kehittäessä. Samoin johtamisessa ja käytännön työssä.

Fysioterapeutti näkee asiakkaan kuntoutuspolun lähietäisyydeltä ja tekee siitä yksilöllisen, tarpeen mukaisen. Eikö fysioterapeutti ole siten kuntoutusprosessin paras arvioija ja keskeinen asiantuntija, kun kehitetään rakenteita?

Ennalta ei saisi myöskään määrätä, miten monta fysioterapiakertaa asiakas saa – ei lääkäri, eikä fysioterapian maksaja. Kokoava, moniammatillinen kuntoutussuunnitelma toki tarvitaan.

Suoravastaanotto tulesairauksissa on yleistynyt, mikä toi paremmin näkyviin myös fysioterapiaan liittyvän vastuun. Sitäkin varjosti pitkään lääketieteeseen nojaava perustelu hoitovastuusta, vaikka kyse oli erilaiseen osaamiseen perustuvasta järkevästä työnjaosta, ajasta ja rahasta.

Miten fysioterapeuttinen diagnosointi kehittyy jatkossa lääketieteellisen diagnosoinnin rinnalla? Kumpiakin tarvitaan. Eksoten esimerkki suoravastanotosta, jossa vain kuume ja trauma ohjaa asiakkaan lääkärille, oli tärkeä. Siinä ei suljettu pois ammattien keskinäistä keskustelua oman osaamisensa puitteissa.

Tarvitaan rohkeita avauksia ja yhteiskunnallista tutkimusta siitä, miten medikalisaatio vaikuttaa tänä päivänä instituutiotasolla terveydenhuollossa. Uskallusta kyseenalaistaa.

Saija Suominen
päätoimittaja
@saisuomi