eAsiointi

Sirkka-Liisa Karppi: ”Lääkitysvoimistelijat arvostettuja osaajia alusta alkaen”

Kaikilla 1960-luvun lääkitysvoimistelijaopiskelijoilla oli tiedossa työpaikka, monilla jo vuotta ennen valmistumista. Heitä myös arvostettiin. Sirkka-Liisa Karppi sai ensimmäisessä työpaikassaan, sairaalassa, heti kaksi alaista: hierojan ja kävelyttäjän.

Nuorella naisella ei etukäteen ollut tietoa, millaiseen ammattiin hän ryhtyi opiskelemaan. Lääkitysvoimistelijan koulutukseen Sirkka-Liisa Karpin houkuttelivat oikeastaan vain lyhyt koulutusaika ja kiinnostavat oppiaineet, kuten anatomia, neurologia, psykologia, patologia ja kinesiologia.

Vuonna 1965 valmistuneilla ei ollut huolta työpaikan saannista. Itse Sirkka-Liisa Karppi päätyi töihin kroonikoita hoitavaan sairaalaan.

–Ylihoitajista on kautta aikain kerrottu kauhutarinoita, mutta esimiehenäni ollut ylihoitaja piti minua kuin kukkaa kämmenellä. Ylilääkäriltä kuulin usein sanat: ”Neiti Karppi tekee niin kuin neiti Karppi parhaaksi näkee.” Käytännössä tuo kohtelias ja arvostava lause tarkoitti sitä, ettei muilla kuin minulla ollut fysioterapia-alan asiantuntemusta. Eivät esimieheni osanneet vastata kysymyksiini.

Tuoreelle lääkitysvoimistelijalle annettiin heti kaksi alaista, hieroja ja kävelyttäjä, jotka olivat hyvin tarpeellisia.

Sairaalassa vuoden työskenneltyään Sirkka-Liisa Karppi siirtyi lääkintävoimistelijaksi yksityiseen hoitolaitokseen.

– Yritystä johti valveutunut ja aikaansa seuraava naismaisteri.  Lääkintävoimistelijapulasta johtuen hänen palveluksessaan oli ennen minua kaksi saksalaista fysioterapeuttia. Liityin tähän tiimiin, jossa huomasin, että minulla oli kollegoiltani paljon opittavaa. Onneksi olin ollut koulussa pitkän saksan lukija.

Sirkka-Liisa Karppi tutustui elektroterapiaan ja sähköärsytyshoitoihin perusteellisesti.

– Luin iltaisin esimieheltäni ja työkavereiltani saamaani materiaalia ja kiinnittelin elektrodeja omaan kehooni, jotta löytäisin lihasten motoriset pisteet ja varmistuisin, että kiinnitän elektrodit oikein potilaille.

Kiitollisia potilaita

Noina aikoina lääkintävoimistelijoitten suhde potilaisiin oli fyysisesti hyvin läheinen.

– Olimme sananmukaisesti potilaissa kiinni. Koska harjoituslaitteita ei ollut, omat kätemme ja kehomme toimivat harjoituksissa sekä apuna että vastuksena.

Potilaat olivat saamastaan avusta kiitollisia – ja myös osoittivat sen. Hoitojaksojen päättyessä lääkintävoimistelijat saivat heiltä yleensä pieniä lahjoja.

– Muistan erityisesti erään työmiehen, jolta sain valtavan suuren kukkatervehdyksen. Hän oli pyytänyt kukkakaupan myyjää tekemään sellaisen puskan, jonka tämä haluaisi itselleen! Ja tulos oli kyllä vaikuttava, Sirkka-Liisa Karppi muistelee hymyillen.

Moniammatillista yhteistyötä

Lääkintävoimistelijat olivat tottuneet 1960- ja 1970-luvuilla olemaan alansa ainoita asiantuntijoita työpaikoillaan. Työ oli yksinäistä, mutta mielekästä ja työyhteisössä arvostettua.

Moniammatilliseen yhteistyöhön Sirkka-Liisa Karppi sai ensituntuman työskennellessään Ruotsissa, joten se tuntui tutulta, kun hän aloitti vuonna 1975 työt Kelan kuntoutustutkimuskeskuksessa.

– Fysioterapeuttien työnkuva alkoi noihin aikoihin muuttua. Yksin tekijöistä tuli tiimien toimijoita, niiden täysivaltaisia jäseniä. Omalla työpaikallani tiimiin kuuluivat pääsääntöisesti lääkäri, psykologi, sosiaalityöntekijä ja lääkintävoimistelija.

Yksilöhoidoista alettiin 1980-luvulla siirtyä ryhmien ohjaamiseen. Vähitellen lihasvoimaharjoittelussa siirryttiin käyttämään apuna harjoituslaitteita. Käytännössä  se tarkoitti sitä, että lääkintävoimistelijoiden ammatin fyysinen kuormitus alkoi keventyä.

Sirkka-Liisa Karppi näki lääkintävoimistelijana ja Kelan erikoistutkijana fysioterapian menetelmien muuttumisen, uudistumisen ja kehittymisen vuosikymmenten ajalta. Nyt hän on eläkkeellä, mutta koostaa yhä alan tiedekatsauksia Fysioterapia-lehteen.

– Näyttää siltä, että tällä hetkellä fysioterapiassa käytettävät menetelmät ovat suunnilleen kohdallaan. Monet niistä ovat tieteellisesti tutkittuja ja vaikuttaviksi havaittuja. Se on mielestäni kestävä perusta.

Ammattikunnan lehti tärkeä tiedonjakaja

Fysioterapia-lehteä Sirkka-Liisa Karppi pitää ammattikunnan tärkeimpänä tiedonjakajana.

– Muistan, miten nuorena lääkitysvoimistelijana luin siitä lääkäreitten asiantuntijakirjoituksia erilaisista sairauksista ja niiden hoidosta. Lehdessä julkaistiin myös lääkintävoimistelijoiden kirjoittamia artikkeleja, joissa kuvattiin tarkasti ja piirroskuvituksin erilaisia harjoitusohjelmia, hän muistelee.

Nyt lehden kirjoittajista valtaosa on fysioterapeutteja.

– Lehteä on kautta aikain luettu ammattikunnan keskuudessa tarkasti. Itse olen opiskellut sitä viivoittimen ja kynän kanssa. Vanhoista lehdistä nimittäin huomaan, että olen tehnyt alleviivauksia sinne tänne!

Lehti on ollut tärkeä myös siksi, että ammattiin liittyvää tietoutta on siitä voinut lukea omalla äidinkielellään. Menneinä vuosina englannin kielen taito ei fysioterapeuteilla ollut samaa luokkaa kuin nykyään.

Toimitusneuvosto edusti ”näköalapaikoilla” vaikuttavia

Itse hän otti ensi kertaa yhteyden Fysioterapia-lehden päätoimittajaan 1970-luvun loppupuolella päästyään vauhtiin työssään Kelan kuntoutustutkimuskeskuksessa.

– Työhöni kuuluivat olennaisena osana tutkimustyö ja sen tuloksista raportointi. Muistelen, että kirjoitin Fysioterapia-lehteen ensimmäisen artikkelini MS-potilaiden kuntoutuksesta.

Sittemmin ammattilehdessä on vilahdellut hänen nimensä ainakin yli 200 kertaa!

– En voi kuitenkaan ottaa siitä suurta kunniaa itselleni, sillä olen referoinut paljon muiden tekemiä tutkimuksia, enkä suinkaan aina ole ollut artikkelin ensimmäinen kirjoittaja.

Sirkka-Liisa Karppi vaikutti lehden toimitusneuvostossa vuosina 1986 -1993.

– Siihen oli kutsuttu fysioterapia-alan ”näköalapaikoilla” työskenteleviä henkilöitä. Tapasimme rennoissa merkeissä nelisen kertaa vuodessa ja vaihdoimme ajatuksia siitä, mikä fysioterapiassa on ajankohtaista sekä ulkomailla että Suomessa.

– Varsinaisia juttuaiheita emme miettineet, mutta hyvin usein kävi niin, että niitäkin siinä sivussa syntyi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että siihen joukkoon oli kyllä saatu oikeat ihmiset.

Arvostus on pysynyt ja syventynyt

Sirkka-Liisa Karpin mielestä fysioterapeutit ovat olleet Suomessa kautta aikain arvostettuja.

– Historian alkuaikoina he tekivät työtään yksin, ainoana alansa osaajana työpaikallaan. Nyt tilanne on toisin. Kollegoja on enemmän, ja työtä tehdään moniammatillisissa tiimeissä. Kunnioitus fysioterapeutin ammattia ja tietotaitoa kohtaan on pysynyt.

Ammattikunta on hyvällä tavalla itsekin arvonsa tunteva.

– Moni fysioterapeutti on edennyt urallaan vastuullisiin tehtäviin, päättäjäksi vaikutusvaltaiselle paikalle. Hyvin harva kuitenkaan jättää peruskoulutuksensa mainitsematta. Se kerrotaan iloisesti ja ylpeästi.

Vuosikymmenet ovat tuoneet mukanaan sen, että fysioterapeutti pyrkii tekemään työtään pääsääntöisesti tieteellisellä perustalla.

– Toiminnalla ja työllä on pohja, joka on tuloksekkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi osoitettu, mikä on hyvä asia. Kuitenkin alalla on vielä paljon tutkittavaa.

Huolestuttavaa on puolestaan se, että ammatin kannalta turhat kokoukset ja raportit ovat alkaneet viedä suhteettomasti työaikaa.

– Myös Fysioterapia-lehteä on kehitetty tieteelliseen suuntaan, jota pidän hyvänä. Se on edelleen ammattikunnan tärkein ja luotettavin tiedonlevittäjä. On hyvä, että artikkeleissa on viitteet, joiden mukaan lukijat voivat syventyä perusteellisemmin haluamaansa aineistoon.