03/09/2021

BLOGI | Ikäystävällinen Suomi uhkaa jäädä unelmaksi 

Blogit ovat uusi tekstien sarja, jossa liiton asiantuntijat ja vierailevat kirjoittajat pohtivat ajankohtaisia ilmiöitä.

 

Sodanjälkeiset suuret ikäluokat (1944–1950) vanhentuvat ja syntyvyys laskee. Ikääntyneiden kasvavaan palvelutarpeeseen on vastaamassa alati kutistuva joukko työikäisiä kansalaisia. Puhutaan heikentyvästä huoltosuhteesta. Ihmisarvoinen ikääntyminen on hyvinvointivaltion perusarvoja, joten tarvitsemme keinoja ratkaista tulevien vuosien ja vuosikymmenten haasteita. Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmaan kuuluu ikäystävällisyyden edistäminen. Näyttää siltä, että hallitusohjelman toimeenpano ei riitä haasteiden ratkaisemiseen. 

Ikäystävällisyys toteutuu vain tavoitteissa – toteutus jää vaatimattomaksi 

Hallituksen ensimmäinen edistämistoimi oli asettaa tehostetun palveluasumisen ja pitkäaikaishoidon yksiköihin sitova henkilöstömitoitus. Lakimuutos hyväksyttiin viime kesänä ja sitovaksi henkilöstömitoitukseksi asetettiin 0,7 välittömään asiakastyöhön osallistuvaa työntekijää asiakasta kohden. 

Lakimuutoksessa epäonnistuttiin kuntoutuksen aseman vahvistamisessa ja se saattaa olla ikääntyneiden toimintakyvylle jopa haitallinen. Henkilöstömitoitukseen lasketaan mukaan myös kuntoutusalan ammattilaisia, ml. fysioterapeutit (565/2020, 3 a §). Vaikka välittömällä asiakastyöllä tarkoitetaan hoidon ja huolenpidon lisäksi asiakkaan toimintakykyä ja kuntoutumista edistäviä ja ylläpitäviä tehtäviä (565/2020, 3 §), ovat useat työnantajat tulkinneet tämän tarkoittavan, että fysioterapeutteja voidaan määrätä tekemään hoitotyötä. Tällöin kuntoutus jää toteutumatta ja fysioterapeuttien mahdollisuus tehdä koulutustaan vastaavaa työtä heikkenee. 

Lainsäädännössä olisi ollut tarpeen selkeästi määritellä henkilöstömitoitus sekä hoitotyöhön että kuntoutustyöhön. Jokaisessa pitkäaikaishoidon ja palveluasumisen yksikössä tulisi työskennellä kuntoutusalan ammattilaisia ja jokaisessa yksikössä tulisi olla kuntoutusta. Nyt uhkana on, että vähäisetkin kuntoutusresurssit valuvat hoitotyöhön ja ikääntyneiden toimintakyky entisestää heikkenee. 

Hallituksen toinen ikäystävällisyyttä edistävä hanke oli Kansallinen ikäohjelma vuoteen 2030, joka valmistui lokakuussa 2020. Ohjelman keskeisiä toimia on mm. suunnata ennaltaehkäiseviä ja toimintakykyä parantavia toimia iäkkäälle väestölle ja riskiryhmille. Ikäohjelman tavoitteet ovat hyviä, mutta keinot niiden saavuttamiseksi jäävät vaatimattomiksi: lisää hankkeita ja maininta henkilöstön osallistamisen tärkeydestä. Kuntoutus mainitaan ainoastaan teknologiaosuudessa, jossa haaveillaan kuntoutusroboteista. Raportissa on jäänyt täysin tunnistamatta kuntoutuksen keinot ikääntyneiden toimintakyvyn tukemisessa. Fysioterapiaa ja muita kuntoutuspalveluita käytetään liian vähän ja liian myöhään, parantamisen varaa olisi valtavasti. 

Hallitusohjelman toteutus on nyt edennyt vanhuspalvelulain uudistamisen toisen vaiheeseen, jonka tavoitteena on kotihoidon resurssien ja laadun vahvistaminen, asumisratkaisujen kehittäminen ja vanhuspalveluiden johtamisen kehittäminen. Hallituksen esityksessä ehdotetaan lainsäädännön muutoksia, joilla pyritään mm. lisäämään ikääntyneen väestön toimintakykyä. Lakimuutoksen myötä iäkkäiden henkilöiden pitkäaikainen laitoshoito sosiaalihuollon laitosyksiköissä ei olisi enää mahdollista. Kuntoutus loistaa poissaolollaan tässäkin lakiesityksessä. 

Ikääntymisen haasteet ovat todellisia 

Tällä hetkellä suuret ikäluokat ovat yli 70-vuotiaita. Palvelutarpeen on arvioitu saavuttavan huippunsa 2040-luvulla, jolloin yli 75-vuotiaita on yli 900 000 (vrt. 548 000 vuonna 2019). Sekä ikääntyneiden elämänlaadun että kansantalouden näkökulmasta on keskeistä, missä tämä joukko ikääntyneitä asuu ja millaisessa kunnossa he ovat. Yksi vuosi palveluasumisessa maksaa 30 000 € ja vuosi terveyskeskuksen vuodeosastolla 75 000 €. Keskimääräinen hoitovuoden kustannus on 55 000 €. Suurin palvelujen tarve on kuolemaa edeltävän yhdeksän kuukauden aikana, jolloin elämän loppuvaiheen hoidon kustannukset ovat 42 000 €. (Ryynänen ym. 2020). 

Suurten ikäluokkien loppuelämän hoidon perusteella arvioituna hoidon kustannukset nousevat 324 miljoonaa euroa vuodessa. Palveluntarpeen kasvamisen perusteella arvioitu kustannusten nousu on kuitenkin huomattavasti suurempi. Jos ikääntyneiden hoitokulttuuria ei uudisteta, tulee ympärivuorokautisen hoidon tarve kasvamaan vuodesta 2020 vuoteen 2040 yli 25 000 hoitovuodella. Tämä maksaa 1,4 miljardia euroa.  (Ryynänen ym. 2020). 

Kustannusarvioiden ero on merkittävä, koska yli 75-vuotiaiden palvelujen tarve riippuu heidän toimintakyvystään. Elämän viimeisten kuukausien palvelutarve on usein väistämättä korkea, mutta vuosikausia jatkuvaa korkeaa palvelutarvetta on mahdollista vähentää. Vanhustenhoidon toimintatapoja tulee viimeistään tässä vaiheessa uudistaa, mikäli haluamme kaventaa edellä mainittua 1,4 miljardin euron ja 324 miljoonaa euron välistä eroa. (Ryynänen ym. 2020). 

Suomalainen vanhustenhoidon kulttuuri on pahimmillaan terveyttä heikentävää, toimintakykyä rappeuttavaa, ihmisarvoa loukkaavaa ja auttamattomasti ajastaan jäljessä. Ikääntyneiden palvelujen rakenne on perustavalla tavalla riittämätön, eikä vuoteeseen hoitamisen kulttuuria ole saatu kitkettyä Suomesta lukuisista yrityksistä huolimatta. Tulevaisuuden tavoitteissa on toisaalta tunnistettu toimintakyvyn ja palveluntarpeen yhteys, mutta toimintakykyä tukevat keinot ovat riittämättömiä ja lainsäädäntö ei velvoita niiden käyttöön riittävän painokkaasti. 

Resurssipula ei riitä selitykseksi 

Vanhustenhoidon kriisi on monen tekijän summa. Palvelujärjestelmä on vanhentunut ja kunnat ovat yksiköinä liian pieniä hoitamaan sote-palveluja asianmukaisesti. Ongelmat kulminoituvat liialliseen ympärivuorokautiseen hoitoon, liian vähäiseen ja väärään aikaan tapahtuvaan kuntoutukseen sekä laitosmaiseen asumiseen. Liian ahtaat tilat aiheuttavat mm. pakkomakuuttamista, vuoteessa ruokailua ja vähäistä fyysistä aktiivisuutta. 

Mikäli ikääntyneiden palveluissa alettaisiin käyttää passiivisen hoivan sijaan kuntouttavaa työotetta ja asuintilat olisivat nykyistä väljempiä, voitaisiin ympärivuorokautista hoitoa tarvitsevien määrää laskea merkittävästi. Suomessa keskimäärin 8,1 % yli 75-vuotiaista tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa. Kuntakohtainen vaihtelu on suurta, useissa kunnissa määrä on yli 15 %. Toisaalta esimerkiksi Eksote on yltänyt kansainväliseen tavoitetasoon, joka on 5 %. Jos Suomen kaikki kunnat pääsisivät Eksoten kanssa samalle tasolle, olisi kustannussäästö lähes miljardi euroa. Ruotsin tasolle (7 %) pääseminen toisi sekin säästöjä 489 miljoonaa euroa. 279 kuntaa ylittää tällä hetkellä 7 % tason ja vain 32 kuntaa alittaa sen.  (Ryynänen ym. 2020). 

Suomessa ei ole tehty tarvittavia rakenteellisia uudistuksia ja lainsäädännön uudistamisen vaikutukset ovat jääneet vähäisiksi. Sote- ja sotu-uudistukset ovat pahasti myöhässä. Kunnat ovat rakentaneet toimimattomia tiloja ja niiden uudistamiseen tai edes peruskorjaamiseen ei ole käytetty voimavaroja. Sote-palveluiden johto ei ole kyennyt uudistamaan toimintakulttuuria, kuntoutuspalveluista on leikattu ja toimintakykyä tukevat sosiaalipalvelut ovat jatkuvasti suurennuslasin alla. Vanhanaikaisen hoivakulttuurin kannattajat ovat muutosvastarinnallaan estäneet kuntouttavan työotteen jalkautumisen. Kuntoutusalan ammattilaiset taistelevat vanhustenhoidossa päivittäin tuulimyllyjä vastaan.  

Ongelmiin on ratkaisuja 

Resurssien lisäämisen sijaan tulisi keskittyä siihen, miten palvelujen tarvetta saataisiin vähennettyä. Ratkaisu on usein ikääntyneen toimintakyvyssä: mitä parempi toimintakyky, sitä vähemmän palveluntarvetta ja sitä korkeampi elämänlaatu. 

Toimintakykyyn tulisi alkaa vaikuttaa jo ennen kuin siinä on rajoitteita. Ikääntymisen haasteita voidaan taklata jo keski-iässä yksinkertaisin ja edullisin terveyden edistämisen keinoin. Huomion kiinnittäminen fyysiseen aktiivisuuteen, terveelliseen ravitsemukseen ja päihteiden kohtuukäyttöön, mieliala- ja muistiongelmien kartoittaminen, talousneuvonta ja työelämätoimet uran loppuvaiheessa ovat esimerkkejä edullisista matalan kynnyksen toimista. 

Toimintakykyä kannattaa arvioida säännöllisesti myöhäisestä keski-iästä lähtien, esimerkiksi yksinkertaisilla kyselylomakkeilla tai terveysseuloilla. Varhain tunnistettuun lievään toimintarajoitteeseen tai terveysriskiin kannattaa puuttua, koska toimintakykyä tukevat kuntoutus on sitä helpompaa, mitä itsenäisempi kuntoutusta tarvitseva kansalainen on. Pitkään jatkuvat ja alati pahenevat toimintarajoitteet käynnistävät noidankehän, jossa elinpiiri suppenee, terveyskunto laskee, fyysinen aktiivisuus vähenee ja sairaudet lisääntyvät. Lopputuloksena on romahdus, joka käynnistää runsaan palvelutarpeen. 

Nykyinen lainsäädäntö, erityisesti sosiaalihuoltolaki ja vanhuspalvelulaki, eivät tunnista kuntoutuksen potentiaalia ikääntyneiden kokonaishoidossa. Sosiaalihuollon asumispalveluihin kuuluu vain sairaanhoidon palveluita, ei esimerkiksi kotikuntoutusta. Kotipalvelut ovat luonteeltaan passiivista tukea, kuten siivous- tai ruoka-apua. Henkilökohtaisia avustajia ei juurikaan käytetä, eikä ikääntyneelle jää tarvetta tai mahdollisuutta osallistua arjen toimiin omien voimavarojensa mukaan. Ikääntynyt voi tukipalvelujen turvin ”pärjätä kotona”, mutta toimintakyky jatkaa heikkenemistään, kun arkiaskareiden tekeminen vähenee tai loppuu kokonaan. Elämästä katoaa sisältö ja kodista tulee alati vaihtuvien auttajien vastaanottopiste. 

Jokaisen ikääntyneen tulisi olla kuntoutuspalveluiden piirissä. Toimintakyvyn tukeminen on sitä, että ikääntynyt tekee itse sen mitä pystyy, hyödyntää apukeinoja ja -välineitä ja kantaa itse vastuuta omasta arjestaan – kukin luonnollisesti voimavarojensa rajoissa. Passiivista apua käytetään vasta silloin, kun edellytyksiä itsenäiseen toimintaan ei enää ole. Tällöin arkitoimien tilalle tulisi lisätä sellaisia toimia, joiden tekeminen on vielä mahdollista ja mielekästä. Ikääntyneiden kuntoutuksen tulee olla jatkuvaa ja se mukautuu ja muovautuu toimintakyvyn muuttuessa. Fyysisen toimintakyvyn heikentyminen ei saa johtaa sosiaalisen osallistumisen tarpeettomaan kaventumiseen tai elinpiirin supistumiseen. 

Varmaan on, että ikääntyneiden määrä tulee kasvamaan. Emme juurikaan voi vaikutta elämän viimeisten kuukausien korkeaan palveluntarpeeseen, jokainen kansalainen ansaitsee ihmisarvoisen loppuelämän hoidon ja nykyisissä saattohoitokäytänteissä on huomattavasti kehittämistä. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisessa kunnossa elämän viimeisen vuodet ja vuosikymmenet eletään. Mitä enemmän meillä on toimintakykyisiä ikääntyneitä, sitä vahvemmin lunastamme hyvinvointivaltiolupauksen. Ja sitä pienemmäksi jäävät ikääntyneiden sote-kustannukset.  

Palvelujärjestelmää tulee muuttaa siten, että se toisaalta kannustaa ja toisaalta velvoittaa tulevia hyvinvointialueita ikääntyneiden kuntoutuspalveluiden järjestämiseen aina myöhäisestä keski-iästä alkaen. Nykyisen laitosasumisen lakkauttaminen on tärkeä osa uudistusta, mutta sitä tulee jatkaa tiukentamalla vaatimuksia palveluasuntojen ominaisuuksista siten, että asuintilat toimivat itsessään kuntouttavina. Kotiapuja tulee muuttaa luonteeltaan toimintakykyä tukeviksi ja passivoivista palveluista on päästävä eroon. Kuntoutuksen kynnystä tulee madaltaa ja iän tuoma kuntoutustarve tule tunnistaa lainsäädännössä ilman sidonnaisuutta vammaan tai sairauteen. Kentien tärkein uudistus on vuoteeseen hoidon kulttuurin kuoppaaminen ja kuntouttavan työotteen korostaminen, tarvittaessa lainsäädäntöä muuttamalla. 

Juho Korpi
Kehittämisasiantuntija
Suomen Fysioterapeutit ry
juho.korpi@suomenfysioterapeutit.fi
puh. 0400 166 506