Ergonomia on ja ei ole helppoa. On helppo ymmärtää, että on olemassa ohjeita ja nyrkkisääntöjä. Vaikeampaa on rakentaa työyhteisö, jossa osataan tunnistaa, milloin tarjolla olevia apuvälineitä tarvitaan, miten niitä käytetään ja milloin jokin toinen ratkaisu olisi parempi.
”Älä nosta.”
Ok. (Mutta mitä minä sitten teen, kun asiakas on lattialla?)
”Älä kumartele.”
Ok. (Mutta mitä teen, kun sängystä pitää auttaa joku ylös?)
Käytävällä on uusi nostin.
Varastosta löytyy liukulevy.
Avustettavan vuoteeseen on pedattu liukulakana.
Ok. Kätevää.
Nostin liikkuu napista painamalla, mutta miten nostoliina puetaan henkilölle, joka ei pysty itse liikkumaan?
Liukulevy helpottaa siirtymistä vuoteesta pyörätuoliin. Mutta mitä jos avustettava ei pystykään itse osallistumaan siirtymiseen? Tai jos vuode ei laske tarpeeksi alas ja avustettava pitäisikin saada ”ylämäkeen”? Mitä jos hän liukuukin lattialle?
Liukulakana vähentää kitkaa vuoteessa siirrettäessä. Mutta mitä tehdään, jos siirtäminen tuntuu siitä huolimatta edelleen raskaalta?
Avustamista ei tehdä joka kerta ja jokaiselle samalla tavalla. Apuvälineet vaihtelevat, samoin avustettavien toimintakyky. Ei riitä, että apuväline on, sitä pitää osata käyttää, se pitää osata valita tilanteeseen sopivaksi ja sitä pitää osata vaihtaa, mikäli se ei ole riittävä tai on liiallinen.
Joskus apuvälinettä ei tarvita lainkaan, jos osataan ohjata avustettava käyttämään omia voimavarojaan.
Fysioterapeutille tämän pitäisi kuulostaa tutulta.
Me arvioimme toimintakykyä työksemme. Mutta hyödynnämmekö tätä osaamista aina myös avustamistilanteissa – vai lipsahdammeko joskus tekemään niin kuin työpaikalla on totuttu tekemään?
Tämä kaikki vaatii tietoa, taitoa, harjaantumista ja laajaa ymmärrystä aiheesta, jossa muuttujat muuttuvat jatkuvasti.
Siksi ergonomiaa kannattaa kouluttaa.
