Päijät-Hämeen hyvinvointialuejohtaja Petri Virolainen pohti taannoin muiden asiantuntijoiden kanssa hyvinvointivaltion ja sote-palveluiden tulevaisuutta (Verkkouutiset 19.3.). Huoli väestön ikääntymisestä, sote-alan henkilöstöpulasta ja alati kasvavista kustannuksista on perusteltu. Virolainen on oikeilla jäljillä todetessaan, että sote-palveluissa on keskityttävä siihen, mistä saadaan kaikkein suurin hyöty. Etenkin vähähyötyiseen hoitoon tulee suhtautua kriittisesti, vaikka siitä luopuminen on vaikeaa ja hidasta.
Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelinvaivoja hoidetaan edelleen kalliilla ja riskejä sisältävillä leikkauksilla, vaikka fysioterapialla on lukuisissa tutkimuksissa saatu vähintään sama hoitovaste, mutta pienemmin kustannuksin ja riskein.
Ongelmana on toisaalta myös se, että sote-palveluiden hyödyistä ei tiedetä tarpeeksi, eikä tarkastelu useinkaan ulotu laajasti yhteiskunnan tasolle. Osaoptimointi on julkisen terveydenhuollon perisynti.
Taloudellisen hyödyn lisäksi on tarkasteltava myös inhimillistä hyötyä, ellemme ole valmiita hautaamaan hyvinvointivaltiota kokonaan.
Virolainen ehdottaa tiukempia rajoja kuntoutukselle (ja toki muillekin hoidoille) tilanteissa, joissa ihminen ei ole itse motivoitunut ja hyöty katsotaan vähäiseksi. Tällä tiellä piilee kalliita sudenkuoppia, ellei tarkkaan ajatella hoitamatta ja kuntouttamatta jättämisen seurauksia ja kustannuksia. Kaikki ihmiset eivät vamman tai sairauden vuoksi kykene motivoitumaan ja olemaan itsenäisiä ja aloitteellisia. On ymmärrettävä ero saamattomuuden ja kyvyttömyyden välillä.
Esimerkiksi muistisairaus, mielenterveyden ongelma tai aivovaurio voivat johtaa siihen, että ihminen menettää kyvyn kantaa vastuuta omasta terveydestään. He tarvitsevat tällöin apua. Terveydenhuoltolain ja Kelan kuntoutuslain mukaisten kuntoutuspalveluiden rajaaminen ”ei-motivoituvilta” sairailta tai vammautuneilta henkilöiltä olisi syrjivää. Kuntoutus on vaikuttavaa silloinkin, kun henkilö ei kykene prosessiin itse sitoutumaan. Esimerkiksi fyysisen harjoittelun hyödyt eivät edellytä sen enempää kognitiota kuin motivaatiotakaan. Palveluiden on muotouduttava asiakkaiden tarpeisiin vastaaviksi silloinkin, kun henkilöllä ei ole edellytyksiä esimerkiksi itsenäiseen liikkumiseen tai harjoitteluun.
Toimintakyvyn tukemisen lopettaminen on myös äärettömän kallista. Ilman toimintakyvyn tukemista henkilö päätyy ympärivuorokautiseen hoitoon, jonka kustannukset ovat henkilöä kohden 55 000 euroa vuodessa. Se on kallein vaihtoehto ja inhimillinen tragedia.
Ihmisen elämässä ei saavuteta pistettä, jossa hän ei enää hyötyisi kuntoutuksesta. Toimintakyvyn heikentyessä ja avun tarpeen lisääntyessä kuntoutus integroituu yhä tiiviimmin osaksi muita sote-palveluita. Kuntoutuksen tekijät ja tavoitteet voivat muuttua, mutta jäljellä olevaa toimintakykyä on tuettava kuntoutuksella elämän loppuun saakka.
Juho Korpi
Kehittämisasiantuntija
Suomen Fysioterapeutit ry
