Liity jäseneksi
eAsiointi
24/01/2023

BLOGI: Opitaanko koulussa mitään?

Tänään (24.1.) on YK:n kansainvälinen koulutuksen päivä. Hyvä päivä pysähtyä arvostamaan korkeakoulujärjestelmäämme.

Koulutus on paitsi ihmisoikeus, myös tärkein kestävän kehityksen ja tasa-arvon väline. Asemamme länsimaisessa demokratiassa on erinomainen muuhun maailmaan verrattuna. Oman alamme koulutuksen haasteet tuntuvat kovin varsin vähäisiltä, kun pysähtyy miettimään miten eriarvoisessa maailmassa elämmekään.

Oma fysioterapiakoulutuksemme ei kuitenkaan ole valmis ja ansaitsee tänään oman pohdintansa.

Kestävän kehityksen yhtenä tavoitteena on varmistaa osallistava ja tasapuolinen laadukas koulutus ja edistää elinikäisen oppimisen mahdollisuuksia kaikille. Fysioterapiakoulutuksen laatu on herättänyt huolta alan opiskelijoissa, kentällä toimivissa fysioterapeuteissa, tutkijoissa ja alan opettajissa. Keskustelu koulutuksen laadusta on usein polarisoitunutta, joka voi kertoa ainakin siitä, että aihe koetaan tärkeäksi ja se herättää monenlaisia tunteita.

Fysioterapeutin perustutkintoa suorittaa tällä hetkellä lähes 2 800 opiskelijaa 14 eri ammattikorkeakoulussa. Yli kolme neljännestä suorittaa opintonsa päiväopetuksessa, vajaa neljännes  monimuoto-opiskeluna. Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa suorittaa noin 450 opiskelijaa. (1). Työelämässä meitä fysioterapeutteja on noin 10 000. Joukkoon mahtuu luonnollisesti monenlaisia näkemyksiä

 

Mitä on hyvä opetuksen laatu?

Yksinkertaista vastausta ei ole, ainakaan allekirjoittaneella. Tietämättömyyden hetkellä on hyvä katsoa tilastoja.

Opiskelijat ovat siinä mielessä opetuksen laadun parhaita arvioijia, että ainakin he ovat (yleensä) olleet opetusta seuraamassa. Vuosittain kerättävä opiskelijapalaute on hyvä väline opiskelijoiden kokemusten tutkimiseen. Vuoden 2021 opiskelijapalautteesta voidaan tehdä monia mielenkiintoisia nostoja, alla on niistä muutamia. [Palautekysymyksiin on vastattu asteikolla 1 (täysin eri mieltä) – 4 (siltä väliltä) – 7 (täysin samaa mieltä)]. (2)

  • Opetus oli asiantuntevaa 5,5 / 7 (keskihajonta 1,1)
  • Pidän oppimaani tulevaisuuden kannalta hyödyllisenä 5,9 / 7 (keskihajonta 1,1)
  • Opinnoissani käytettiin niitä työtapoja ja välineitä, joita työelämässä tarvitaan 4,9 / 7 (keskihajonta 1,3)
  • Itsenäistä opiskelua oli sopivasti 4,8 / 7 (keskihajonta 1,6)
  • Oppimateriaalit olivat kattavia, selkeitä ja ytimekkäitä 4,8 / 7 (keskihajonta 1,4)
  • Opetusmenetelmät olivat monipuolisia ja soveltuivat erilaisiin oppimistilanteisiin 5,1 / 7 (keskihajonta 1,3)

Opiskelijapalautteen vastauksista voidaan päätellä, että valtaosa opiskelijoista on ainakin kohtalaisen tyytyväinen saamaansa opetukseen. Kouluarvosanaksi tulee palautteen perusteella 7,5. Toiset kutsuvat tätä hyväksi, toiset tyydyttäväksi. Palautteen perusteella on joka tapauksessa selvää, että keskimäärin opetusta ei koeta huonoksi, mutta ei myöskään erinomaiseksi.

Opiskelijoiden kokemukset eivät kuitenkaan voi olla laadun ainoa mittari. Merkitystä on lisäksi ainakin sillä, paljonko opetusta ylipäätään on ja miten se on pedagogisesti ja didaktisesti järjestetty.

Mielipiteitä eri opetustavoista on runsaasti. Aiheesta on toki tutkimustakin, eli pelkällä mututuntumalla opetusta ei järjestetä. Ongelmana kuitenkin on, että on oppimistutkimuksissa menestyneet menetelmät eivät välttämättä ole opiskelijoille mieluisia, saati käytäntöön soveltuvia. Kaikki opiskelijat eivät myöskään opi samalla tavalla.

Opetus voidaan kokea huonoksi, jos opiskelijoille ei ole selvää, mitä taitoja tietyssä opetustuokiossa harjoitellaan. Tästä olisi tärkeää keskustella. Monelle on äärimmäisen turhauttavaa osallistua opetukseen, jota ei koe hyödylliseksi ja jonka tarkoitusta ei ymmärrä. Tilanne on sama kuin fysioterapiassa: jos asiakas ei ymmärrä, miksi fysioterapiassa puhutaan mitä puhutaan, tai tehdään mitä tehdään, ei hän todennäköisesti sitoudu kuntoutukseensa kovinkaan hyvin. Kummassakin tapauksessa keskustelu on yleensä avuksi.

Umpisurkeasti toimiva opiskelijoiden ryhmätyö ei aina ole paras tapa oppia itse substanssia, eli fysioterapiaa. Osa näkee ammattikorkeakoulujen ryhmätöistä edelleen painajaisia. Huono ryhmätyöskentely voi kuitenkin opettaa äärimmäisen tärkeää työelämätaitoa: surkeasti toimivan ryhmän kehittämistä toimivaksi. Terveydenhuolto on täynnä huonosti toimivia moniammatillisia ryhmiä ja työelämä täynnä huonosti toimivia työyhteisöjä. On aivan keskeistä, että fysioterapeutilla (ja tietysti muillakin) on osaamista paitsi ryhmässä toimimiseen, myös ryhmän toiminnan kehittämiseen.

Se, että tämä oppiminen tapahtuu (usein tärkeäksi koetun) substanssiopetuksen ”kustannuksella”, on opetus sekin: opiskelijan pitää itse huolehtia, että oppii asian jollain muulla tavoin. Eihän se helppoa ole, tai reilua, mutta ei elämä aina ole. Aikuiskoulutuksessa ei kertakaikkisesti voi piiloutua sen taakse, että jotain asiaa ei osaa siksi, että opetus oli epämieluisaa.

Korkeakoulutuksen laatua arvioitaessa on syytä miettiä, millaisilla voimavaroilla laadukasta opetusta voidaan ylipäätään tuottaa. 2010-luvulla korkeakoulutuksen rahoitus on kaventunut 300 miljoonalla eurolla (3). Opetusministeriön korulauseissa painotetaan opetuksen laatua ja hyviä toimintamahdollisuuksia, mutta usein ratkaisuksi tarjotaan vain koulutussisältöjen ja opetusmenetelmien uudistamista. Jatkuva hankehumppa yhdistettynä määrärahojen toistuviin leikkauksiin luo kuitenkin varsin vaikeat edellytykset minkäänlaiselle uudistamis- ja kehittämistyölle.

Opetuksesta keskustellessa on hyvä tiedostaa, että pedagogiikka ja didaktiikka eivät ole helppoja asioita. Tieto eri opetusmenetelmien vaikuttavuudesta fysioterapiakoulutuksessa on rajallista. Pienissä tutkimusryhmissä saavutetut hyvät oppimistulokset eivät yleisty satojen opiskelijoiden massaopetukseen. Jos opetusresurssit ovat niukat, on opettajan tehtävä valintoja käytettävissä olevien resurssien puitteissa. Tilanne on täsmälleen sama kuin fysioterapiassa: jos asiakas ei saa tarpeeseensa nähden riittävästi kuntoutusta, ei tulos voi olla optimaalinen. Paitsi jos kuntoutuja on itseohjautuva ja aktiivinen. Mutta ei tulos välttämättä ole aivan huonokaan, vaikka kuntoutuja ei kaikkia ohjeita ja neuvoja omaksuisikaan. Sama pätee opiskelijoihin.

Tietenkin on myös niin, että korkeakoulujen on käytettävä rahansa tehokkaasti, vastuullisesti ja hyvin. Aivan kuten opiskelijoiden on opiskeltava tehokkaasti, vastuullisesti ja hyvin. Ja fysioterapeuttien on tehtävä työnsä tehokkaasti, vastuullisesti ja hyvin.

 

Mitä koulussa pitäisi opettaa?

Opetuksen laatukeskustelussa sekoittuvat usein keskenään mitä opetetaan ja miten opetetaan. On hyvä ymmärtää, että se, miten asiat on itse aikanaan oppinut, ei ole kaikille hyvä tapa. Opiskelijan kenties tärkein taito on tunnistaa, miten itse asioita parhaiten oppii. Tätä vastuuta ei voi ulkoistaa.

Monelle kiinnostavin kysymys on kuitenkin se, mitä koulussa pitäisi opettaa? Mikä on fysioterapian ydin?

Näkemyksiä on monia. Pitääkö osata biomekaniikkaa, anatomiaa, fysiologiaa ja tautioppeja? Vai humanismia, käyttäytymistieteitä, kasvatustieteitä tai oppimistieteitä? Motorista oppimista vai kuormitusfysiologiaa, manuaalista vai fysikaalista terapiaa? Kummalla on enemmän merkitystä: ymmärtää liikkeen ja liikkumisen optimaalista tapaa, vai miten ihmisen saa liikkumaan enemmän (siis muuttamaan käyttäytymistään)?

Tietenkin tarvitsemme monia näistä taidoista, eikä kyseessä ole joko-tai -keskustelu. Realiteetti on kuitenkin se, että fysioterapeutin osaamisen tarve voidaan nähdä niin laajana, että kaiken kattavaa opetussuunnitelmaa on mahdotonta laatia. Valintoja on tehtävä.

Ymmärrettävästi oppilaitoksen näkemys oleellisista asioista ei aina vastaa opiskelijoiden tai työelämässä toimivien fysioterapeuttien näkemyksiä. Keskustelua tähän teemaan liittyen tarvitaan. On selvää, että talkilla hierominen, ultraäänen ja sähkön (oletettujen) kudosvaikutusten ulkoa opettelu, PNF-liikemallien muistaminen tai lonkkanivelen traktio eivät ole 2020-luvulla valmistuvan fysioterapeutin ydinosaamistaitoja. Ainakaan allekirjoittaneen mielestä. Mutta mitkä ovat? Siinäpä kysymys.

Fysioterapeuttikoulutuksen tarkoituksena ei ole pelkästään opettaa  fysioterapiaa. Työelämän keskeisiä taitoja ovat etenkin kyky ottaa asioista itsenäisesti selvää, kyky kriittiseen ajatteluun sekä kyky oppia uutta ilman opetusta. Fysioterapia-alan tutkimus etenee niin nopeaan tahtiin, että tänään koulussa opetettu on todennäköisesti viiden vuoden kuluttua jo muuttunut. Fysioterapeutit eivät voi työelämässä luottaa siihen, että ratkaisu ongelmaan löytyy opiskeluajan monisteista.

Valovoimaisen huippuluennoitsijan esitys voi painua muistiin hyvinkin tarkasti, ohjaten kliinistä toimintaa vuosien ajan. Jos tätä tietoa ei osata kyseenalaistaa, on vaarana mennä metsään, ymmärtämättä asiaa koskaan itse. Voi olla perusteltua kysyä, että kääntyykö huippuhyvä ja vakuuttava subastanssiopetus haitalliseksi, jos opiskelijat (tai kliinikot) ottavat esitetyn asian totuutena, eivätkä näe enää tarpeen päivittää tietojaa myöhemmin?

 

Mitä opiskelijan pitäisi osata?

Työelämäharjoitteluissa harjoitellaan tiedon soveltamista käytäntöön. Opiskelijoita ohjaavien fysioterapeuttien näkemys tuntuu usein olevan se, että opiskelijat eivät osaa oikeita asioita. Tämä herättää monia kysymyksiä. Mitä nämä oikeat asiat ovat? Onko kyse siitä, että opiskelija ei tiedä? Vai siitä, että opiskelija ei osaa tuoda tietoaan käytäntöön? Vai jostain muusta? Häpeä väärässä olemisesta? Ohjaajan epäselvä kysymys? Tämä pitäisi selvittää, ei jättää keskustelua kesken.

Teoriatiedon soveltaminen käytäntöön ei ole helppoa, on epäreilua opiskelijaa kohtaan olettaa muuta. Kliinikon on tärkeä ymmärtää, että opiskelija on harjoittelussa opettelemassa tiedon soveltamista käytäntöön. Jos opiskelijalla ei ole tarvittavaa tietoa, hänen on joko hankittava se itse, tai on todettava, että tieto on sen sorttista, että se ei kyseiseen harjoittelujaksoon vielä sisälly.

Opiskelijalla ei voi eikä tarvitse olla kaikkea tietoa kaikista asioista. Keskeistä ei ole tietää mahdollisimman paljon, vaan osata perustella (itselle, asiakkaalle ja ohjaajalle) miksi tekee niin kuin tekee. Toki on tärkeää oppia tunnistamaan sellaiset kehittämiskohteet, joita ei itse toiminnassaan vielä huomaa.

Opiskelijan on valitettavasti usein helppo todeta, että ”tästä ei ole puhuttu koulussa mitään”. Toki joskus näin on, mutta se ei oikeuta avuttomuuteen. Ratkaisu ei ole se, että ohjaaja alkaa opettamaan opiskelijaa. Opiskelija ei ole ahkio, jota vedetään kymmenen viikkoa perässä ja kyytiin heitetään kaikki tieto, mitä suinkin ehditään.

Jos jokin asiakokonaisuus vaatii perehtymistä, opiskelijan on tärkeä tuoda se esille. Perehtymiseen on annettava aikaa, tarvittaessa toki myös apua. Arvostelua ei tarvita, on yhdentekevää miksi asia ei ole juuri nyt mielessä. Oleellista on ottaa selvää. Tätä on suurin osa fysioterapeutin työstä: asioiden selvittämistä, oman osaamisen kehittämistä, tiedon hankkimista, arviointia ja soveltamista. Fysioterapeutin tärkein taito. Jos tämä ei onnistu, tarvitaan ohjaavan opettajan apua.

Tiedon tarjoileminen opiskelijalle valmiina on karhunpalvelus.

Tätä ei pidä kuitenkaan tulkita niin, että opiskelijoiden kysymyksiin ei lainkaan vastata. Päinvastoin. Jos opiskelija kysyy ”hyviä kysymyksiä”, tulee niihin luonnollisesti vastata. Hyvä kysymys on alkaa usein ”jäin miettimään, että…”, eli kysymystä edeltää jo asiaan perehtyminen.

Hiljaisen tiedon jakaminen on tärkeä osa sekä harjoittelua että opiskelua, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että ohjaaja kertoo mitä asiakkaan kanssa tehdään ja opiskelija sitten suorittaa terapiaa näiden ohjeiden mukaan. Opiskelijan tulisi suhtautua hiljaiseen tietoon myös kriittisesti: ohjaajathan voivat olla väärässä. Hyvä opiskeluilmapiiri on sellainen, jossa tämän voi sanoa ääneen.

Valitettavasti on niinkin, että opiskelijat törmäävät harjoittelussaan myös siihen, että aivan keskeisimmistä fysioterapeutin perustiedoista ei todella ole koulussa joko opetettu mitään, tai opiskelija ei ole opetuksesta huolimatta oppinut mitään. Tämän ei pitäisi olla kenenkään epäonnistumisen merkki, vaan kyse on kehittämistarpeen tunnistamisesta. Opiskelija voi aina opetella asian myöhemmin. Tärkeintä on, että osaamistarve on tunnistettu.

Vaarallisin tilanne on (usein numeraalisen arvioinnin tuloksena) opiskelijalle syntynyt kokemus siitä, että tätä asiaa hän ei osaa, eikä kykene edes oppimaan. Näin ei ole koskaan.

Yhtä lailla vaarallista on täydellisen opintomenestyksen siivittämä uskomus siitä, että osaa kaiken tarpeellisen erinomaisen hyvin. Turmion tie alkaa siitä, kun on aivan varma olevansa oikeassa.

 

Mitä meidän kaikkien pitäisi osata?

Fysioterapia on nopeasti kehittyvä ala ja fysioterapeutit innostuvat alastaan herkästi. Monelle oma työ on tärkeää ja huoli alan osaamistasosta on usein aitoa. Tietenkin lähes 3 000 opiskelijan ja 10 000 työelämässä toimivan fysioterapeutin joukkoon mahtuu monenlaista toimijaa, eivätkä kaikki koulutukseen ja osaamiseen liittyvät näkemykset ansaitse päivänvaloa. Aiheen ympärille kaivataan rakentavaa keskustelua.

Rakentaminen on sitä, että poistetaan viallisia tai kuluneita osia ja asennetaan tilalle uusia. Ehjää ei kannata korjata eikä vanhoja virheitä uusia. Sama pätee koulutukseen. Räjäyttäminen ei ole rakentamista. Siinä rikotaan vanha ja tehdään jotain uutta.

Opiskelijoita ohjaavien fysioterapeuttien on tärkeää muistaa, että sekä opiskelijat että opettajat tekevät yleensä parhaansa, niillä resursseilla joita heillä on käytössään. Oleellista on, että opiskelija tunnistaa omat kehittämiskohteensa ja pääsee niitä harjoittelemaan. Keskittyminen onnistumisiin ja ammatilliseen kasvuun on paljon tärkeämpää kuin kategorinen opiskelijan taitotason arviointi.

Luonnollisesti opiskelijat haluavat harjoittelussaan oppia mahdollisimman paljon fysioterapiaa. Huomio olisi kuitenkin tärkeä pitää omassa toiminnassa, sen reflektoinnissa ja kehittämisessä. Maailma on täynnä tietoa, nykyään suurin osa siitä on aina mukana taskussa. Kohta voimme kysyä kaikkeen vastauksen tekoälyltä. Tärkeää ei ole se, mitä tietää, vaan se miten tietoa soveltaa ja mitä ymmärtää.

Opiskelijoita opettavien opettajien on tärkeää tietää, millaisia osaamista työelämässä tarvitaan. Jokaisen opintojakson kohdalla on hyvä pohtia, miksi tätä opetetaan? Toisaalta on tärkeää olla kriittinen työelämän vaatimuksia kohtaan. Ultraäänihoidon opettaminen ei voi perustua siihen, että joku kentällä edelleen äänipäätä pyörittelee. Fysioterapian trendiviidakossa opettajat ovat usein niitä, joiden pää pysyy kylmänä ja huomio oleellisessa. Pää ei voi kuitenkaan jäätyä ja jäädä edelliselle vuosikymmenelle. Oman osaamisen (ja etenkin omien opetusmateriaalien) päivittäminen on jokaisen opettajan velvollisuus.

Opiskelijoiden on tärkeintä muistaa, että oppiminen on jokaisen omalla vastuulla. Teidän on tiedettävä, miten asioita parhaiten opitte. Opetukseen osallistuminen on oikeus, ei velvollisuus. Asioita ei opetella tenttiä tai arvosanaa varten, vaan tulevia asiakkaita varten. Aina ei tarvitse opetella asioita heti. Priorisointi on välttämätöntä, jos elämä on kiireistä. Jos uupuu, ei opi mitään.

Tärkeää on osata oppia uutta. Vielä tärkeämpää on haluta oppia. Epätoivon hetkillä on hyvä palauttaa mieleen, mitä kaikkea jo osaakaan. Missä minä olen hyvä?

Keskustellessamme koulutuksesta pidetään mielessä, että sen parissa työskentelee ihmisiä. Kokonaisuus on moniulotteisempi kuin yksin ymmärrämme, pohditaan sitä kriittisesti, mutta rakentavasti.

 

Lähteet

(1) Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen. Ammattikorkeakoulutus: opiskelijat ja tutkinnot

(2) Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen. Ammattikorkeakoulutus: opiskelijapalaute

(3) Pulkkinen, Suvi, OAJ. 6 tapaa, joilla koulutuksesta on leikattu – ja miksi sen pitää loppua. Blogi. 3/2019.

BLOGI: Opitaanko koulussa mitään?

Juho Korpi

kehittämisasiantuntija
(yhteiskunnalliset ja ammatilliset asiat)

p. 0400 166 506
juho.korpi@suomenfysioterapeutit.fi
KorpiJuho

» Lähetä suojattu sähköposti
(muista lisätä viestiin puhelinnumerosi, saat siihen turvapostin salasana)