Fysioterapian näkyminen kansallisissa Käypä Hoito -suosituksissa on yksi liiton pitkäaikaisista tavoitteista. Kuluneena vuonna yhteistyö suosituksia julkaisevan lääkäriseura Duodecimin kanssa on tiivistynyt.
Kansalliset Käypä Hoito -suositukset ovat riippumattomia ja tutkimusnäyttöön perustuvia hoitosuosituksia, joiden laatimisesta vastaa Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Liitto on jo pitkään tehnyt yhteistyötä Duodecimin kanssa fysioterapian näkyvyyden parantamiseksi Käypä Hoito -suosituksissa. Yhteistyöhön kuuluu säännöllisten yhteistyötapaamisten lisäksi mm. valmisteilla oleviin suosituksiin lausuminen.
Kuluneena vuonna liitto on antanut lausunnon seitsemään Käypä Hoito -suositukseen. Fysioterapian näkyminen suosituksissa vaatii liiton erityisasiantuntija Juho Korven mukaan edelleen kehittämistyötä.
– Fysioterapialle tai kuntoutukselle ei aina löydy suosituksista omaa lukua. On myös tavallista, että fysioterapia sekoitetaan liikuntaan, Korpi kuvailee.
Liitto on kuluneena vuonna korostanut fysioterapian, liikunnan ja kuntoutuksen käsitteiden täsmällistä käyttöä. Liikuntatieteellisen seuran ja sanastokeskuksen laatima Soveltavan liikunnan ja paraurheilun sanasto on tuonut käyttöön kaksi tärkeää termiä: kuntouttava liikunta ja liikunnallinen kuntoutus.
Kuntouttavalla liikunnalla tarkoitetaan liikunta-alan koulutuksen saaneen henkilön tai terveydenhuollon ammattihenkilön ohjauksessa tai ohjeiden mukaan tiettynä ajanjaksona toteutettua liikuntaa, jolla pyritään yhteistyössä asiakkaan kanssa pienentämään tai poistamaan tämän toimintakyvyn haasteita.
Liikunnallisella kuntoutuksella tarkoitetaan terveydenhuollon ammattihenkilön ohjauksessa tai ohjeiden mukaan toteutettua kuntoutusta, jolla pyritään yhteistyössä asiakkaan kanssa palauttamaan, ylläpitämään ja edistämään tämän toimintakykyä liikunnan avulla.
– Liikunnallinen kuntoutus eroaa kuntouttavasta liikunnasta esimerkiksi siten, että liikunnallisessa kuntoutuksessa fysioterapeutti ei ainoastaan anna henkilölle ohjeita liikuntaharjoitteluun, vaan ennen kaikkea auttaa heitä liikunnallisuutta lisäävien elämäntapojen löytämisessä ja positiivisten liikuntakokemusten syntymisessä, Korpi painottaa.
Korven mukaan käsitteiden käyttö Käypä Hoito -suosituksissa selkeyttäisi fysioterapian tarpeen arviointiin ja järjestämiseen liittyviä kysymyksiä. Tietoa tarvitaan etenkin siitä, kenelle on perusteltua järjestää fysioterapiaa ja kenelle itsenäinen liikuntaharjoittelu on riittävää. Lisäksi käsitteiden käyttö tekisi paremmin näkyväksi liikunnan roolin nimenomaan sairauden tai vamman kuntoutuksessa, ei ainoastaan niiden ennaltaehkäisyssä.
– Palvelujärjestelmän ja hoitopolkujen näkökulmasta olisi tärkeää tietää, milloin ns. ensilinjan vaihtoehto on esimerkiksi asiakkaan ohjaus ja neuvonta itsenäisesti toteutettavaan kuntouttavaan liikuntaan, ja milloin taas tulee ohjata asiakas lääkinnälliseen kuntoutukseen, eli fysioterapiaan, Korpi pohtii.
Esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien osalta tiedetään, että joka toinen hyötyy liikuntaharjoittelusta. Lisäksi tiedetään, että ohjattu harjoittelu tuottaa paremman tuloksen.
– On helppo ymmärtää, että mielenterveyden ongelmista kärsivällä ei välttämättä ole voimavaroja elämäntapamuutoksen tekemiseen, ja hän tarvitsee tähän apua. Tämä todennäköisesti osaltaan selittää, miksi ohjattu harjoittelu on juuri tällä asiakasryhmällä itsenäistä harjoittelua tehokkaampaa, Korpi kuvailee.
Kirjallisuuskatsauksista ei kuitenkaan aina saada selville, onko kyse asiakkaan itsenäisesti toteuttamasta liikunnallisesta kuntoutuksesta vai fysioterapeutin ohjaamasta kuntouttavasta liikunnasta. Yhtä lailla epäselväksi jää usein se, millaisia ohjeita ja neuvoja tutkittavat ovat saaneet ja miten heitä on intervention aikana tuettu. Meta-analyyseissä voidaan yhdistää hyvin erilaisia harjoitustapoja ja ohjaus- ja neuvontakäytäntöjä keskenään, jolloin esimerkiksi ohjauksen vaikutusta ei voida arvioida ilman lisäanalyyseja.
– Olisi hirvittävän tärkeää löytää tutkimuksista vastauksia siihen, milloin fysioterapeutin ohjaama liikunnallinen kuntoutus on selvästi kuntouttavaa liikuntaa vaikuttavampaa, tai millä keinoin onnistumme parhaiten tukemaan asiakkaita elämäntapamuutoksissa, Korpi pohtii.
Jos itsenäisesti tapahtuva kuntouttava liikunta on tutkimusten mukaan yhtä vaikuttavaa kuin fysioterapeutin ohjaama liikunnallinen kuntoutus, on perusteltua kokeilla ensin halvempaa vaihtoehtoa, ja ohjata asiakas kuntoutukseen vasta jos hän ei saa tästä apua. Palvelupolun on kuitenkin oltava joustava, ja riittävän herkkä tunnistamaan asiakkaan voimavarat.
– Palvelupolkujen suunnittelussa tulee ehdottomasti varmistaa, että fysioterapia mahdollistetaan jokaiselle kansalaiselle, joka sitä perustellusti tarvitsee, Korpi painottaa.
Priorisoinnin merkitys on entisestään korostunut hyvinvointialueiden tiukan taloudellisen tilanteen vuoksi. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi vuoden 2022 lopulla Lääkinnälliseen kuntoutukseen ohjaamisen perusteet, jotka luovat lähtökohdan fysioterapian tarpeen arvioimiselle ja fysioterapiapalveluiden järjestämiselle. Ministeriön ohjeistuksessa korostuu vahvasti kuntoutuksen järjestäminen henkilön yksilöllisen tarpeen mukaan. Liitto pitää ensiarvoisen tärkeänä riittävien kuntoutusresurssien säilymistä hyvinvointialueiden toimintaa uudistettaessa.
Kuluneen vuoden Käypä Hoito -suosituksissa liikunnallinen kuntoutus, eli esimerkiksi voima- ja kestävyysharjoittelu, on ollut toistuvasti se fysioterapian keino jolla on vahvin tutkimusnäyttö. Tämä tarkoittaa, että varmuus liikunnallisen kuntoutuksen hyödystä on korkea ja näin ollen fysioterapeutin toteuttaman liikunnallisen kuntoutuksen on perusteltua kuulua asiakkaan hoitokokonaisuuteen.
Kansallisissa Käypä Hoito -suosituksissa on kuitenkin tavallista, että liikunta ja liikunnallinen kuntoutus sekoittuvat toisiinsa.
– Käypä Hoito -suosituksissa tavataan puhua liikunnasta ja liikunnan vaikutuksista, vaikka usein tutkimusnäyttö on nimenomaan fysioterapia-alalta. Osa lääkärikunnasta ehkä näkee fysioterapian edelleen kokoelmana fysikaalisia ja manuaalisia terapiamenetelmiä, Korpi pohtii.
Liitto on Käypä Hoito -suositusten lausunnoissa nostanut esille fysioterapian vaikuttavuutta, mutta toisaalta pyrkinyt tunnistamaan myös vähähyötyisiä terapiamenetelmiä. Vähähyötyinen terapiamenetelmä on Korven mukaan sellainen, joka ei tuota asiakkaalle terveyshyötyä, tai hyöty on vähäinen suhteessa terapian vaatimiin voimavaroihin nähden.
– Meillä on aika vähän vahvaa näyttöä jonkin fysioterapiamenetelmän vähähyötyisyydestä. Useasti kyse on ennemmin siitä, että menetelmän vaikuttavuutta ei tunneta, eli aiheesta ei ole riittävästi luotettavaa tutkimustietoa, Korpi kertoo.
Erityisasiantuntija
(ammatilliset asiat, terveys- ja koulutuspolitiikka)
