eAsiointi

Pirkko Kuurne: ”Kättelykoe vei 60-luvulla komento-oppiin”

Piipi Kuurne muistaa opiskeluvuosiltaan kannustavat opettajat ja käsiharjoitukset! Opettajana hän on taistellut fysioterapian aseman puolesta välillä kyyneleitten kera. Niistä muistoksi hän osti itselleen kauniit helmet.

Piipi Kuurne valitsi tulevaisuuden suunnakseen lääkitysvoimistelijan uran vuonna 1962.

– Lähdin viemään hakemustani Invalidisäätiölle, joka koulutusta tuolloin järjesti. Lääkitysvoimistelijakoulutuksen tilat sijaitsivat kellarikerroksessa, jossa rehtori Sylvi Hongalle jätin hakemukseni häntä ensin käteltyäni. Kotiin tuli kirjeen muodossa iloinen päätös.

– Myöhemmin olenkin sanonut kollegoilleni, että minut taidettiin valita kättelykokeella!

Kaksivuotinen peruskoulutus oli antoisa yhdistelmä teoriaa ja käytäntöä.

– Oli monella tavalla hyvä asia, että koulutus oli sairaalan kanssa saman katon alla. Opettaja saattoi milloin tahansa saada opetustilanteeseen elävän esimerkin – ja niin todella tapahtui useamman kerran viikossa.

Tuntien aluksi käsiharjoituksia

– Ensimmäisen lukukauden aikana fysioterapian oppitunnit alkoivat yleensä samalla tavalla. Teimme aina käsiharjoituksia. Puristimme esimerkiksi sormia nyrkkiin opettajan käskyjen tahdissa: yyk-si, kaak-si, kool-me. Viikko viikolta lisäsimme harjoitteiden määrää, aina sataan saakka! Kasvatimme käsivoimaa, jota fysioterapeutin ammatissa tarvitaan.

Kaikki opiskelijat ohjasivat vuorollaan harjoitusta; sen ajan lääkitysvoimistelijoilla onkin todistuksessa komento-arvosana.

Koska ammattikirjoja eikä monisteitakaan juuri ollut, opiskelijat tekivät luennoilla ahkerasti muistiinpanoja.

– Olen säilyttänyt niitä ja ihmetellyt, miten järkeenkäypiä ne opit yhä ovatkaan.

Harjoittelussa haastavia tilanteita

– Harjoittelussa saattoi päätyä itselle uusiin ja haastaviin tilanteisiin. Minulle sellainen oli cp-lapsen fysioterapian toteutus. Jäin lapsen kanssa kahden potilashuoneeseen, ja jouduin todella pinnistelemään saadakseni tilanteen haltuuni. Totta kai silloinkin harjoittelupaikoissa olivat opetuslääkintävoimistelijat ohjaajina, mutta eivät he aina joka opiskelijan luokse ehtineet.

Kahden opiskeluvuoden jälkeen moni lääkitysvoimistelija tahtoi opiskella lisää. Jatkokoulutusta ei Suomessa ollut. Piipi Kuurne lähti hankkimaan lisäpätevyyttä Kaliforniaan, jossa Margaret Knottin ohjauksessa perehdyttiin proprioseptiiviseen neuromuskulaariseen fasilitaatioon eli PNF-menetelmään, jota jo Suomessakin oli opetettu.

Opiskelijat oppivat myös toisiltaan

Suomessa erikoiskoulutus käynnistyi vuonna 1967. Tavoite oli kliinisen erikoisalan syventäminen ja toisaalta hallinnon opiskelu osastonhoitajan tehtäviä silmällä pitäen.

Kansanterveyslain tultua vuonna 1972 voimaan käynnistyi erikoiskoulutuksen kansanterveystyön opintolinja. Lääkintävoimistelijoiden työkenttä laajeni ennalta ehkäisevään työhön muun muassa työterveyshuollossa ja kouluterveydenhuollossa, joten lisäkoulutus oli tarpeen.

– Lääkintävoimistelijan perustutkintoon johtava koulutus oli saatu pidennetyksi 1970-luvun alusta viiden lukukauden mittaiseksi, mikä hiukan helpotti aina vain kasvavan oppisisällön omaksumista.

– Fysioterapiakoulutus on aina ollut suosittua ja hakijoita on ollut paljon, niin myös erikoiskoulutukseen, johon pääsyn kriteerinä oli vähintään kahden vuoden työkokemus lääkintävoimistelijana. Opiskelijoilla oli paljon annettavaa toinen toisilleen.

Yliopistosta vaikutteita

Piipi Kuurne antoi opettajana kokosydämisen panoksensa lääkintävoimistelijoiden erikoiskoulutukseen.

– Suoritin yliopistossa työni ohella erilaisia opintokokonaisuuksia esimerkiksi kasvatustieteessä, hallintotieteissä, sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa. Näin etsin ideoita sisältöihin, joita erikoiskoulutukseen pitäisi liittää. Tällä strategialla tapasin hyviä luennoitsijoita, joita onnistuin houkuttelemaan asiantuntijaopettajiksi koulutukseemme.

Piipi Kuurnen hyvin tuntemaa erikoiskoulutusta järjestettiin vuodesta 1967 vuoteen 1995, jolloin se väistyi uuden koulutusrakenteen tieltä.

Opettajaksi sairaanhoitajien joukossa

Kehitys ei näyttänyt hyvältä, kun sairaanhoito-oppilaitokset ympäri maan alkoivat kilvan järjestää suosikkialan – lääkintävoimistelun – koulutusta.

– Opettajina olisimme halunneet keskittää koulutuksen yliopistopaikkakunnille, joissa on lääke- ja liikuntatieteellisiä tiedekuntia sekä harjoittelun kannalta riittävän monipuoliset harjoittelumahdollisuudet. Emme pystyneet vaikuttamaan koulutuksen räjähdysmäiseen kasvuun.

– Pian maassamme oli lähes 20 oppilaitosta, joissa fysioterapeutteja koulutettiin. Pohjoismaissa oli yhteensä vähemmän kuin puolet Suomen oppilaitosten määrästä!

Mutta opettajia siis tarvittiin.

Piipi Kuurne oli ryhtynyt vuonna 1967 muodollisesti epäpätevänä opettajaksi. Tutkinnon suorittaminen mahdollistui vasta, kun vuonna 1970 lääkintävoimistelijoille annettiin oikeus osallistua sairaanhoidon opettajakoulutukseen.

Kaksi ensimmäistä kyseisen tutkinnon suorittanutta olivat Raija Tyni ja Ulla Salonen. Piipi Kuurne oli viides opettaja.

– Muistaakseni koulutuksessa ei ollut ammattikunnallemme kiintiöpaikkoja, mutta alkuvaiheessa meitä oli aina kaksi sairaanhoitajien joukossa. Meistä oli käsittämätöntä, että sairaanhoidon opettaja -tutkintonimike koski myös fysioterapeutteja.

– Niinpä opiskelutoverini Satu Mäkitalon kanssa varasimme audienssin opetusministeri Marjatta Väänäseltä. Esitimme näkökantamme huolellisesti ja asiallisesti perustellen, mutta ministeri innostuikin puhumaan sukulaisensa sairaudesta ja kuntoutuksen tarpeesta, eikä asiamme ei edennyt!

Helmet palkitsivat kovan työn

Keskiasteen koulunuudistus 1980-luvulla oli kova väännön paikka. Ammattikasvatushallituksen asettama projektiryhmä oli viemässä fysioterapian koulutusta sairaanhoidon erikoisalaksi.

– Ammattikunta ei voinut hyväksyä tätä näkemystä, joka oli kansainvälisestikin suoraan sanottuna aivan käsittämätön.

Fysioterapian opettajat Sirkka Kukkonen, Pirkko Kuurne ja työelämän edustajana erikoislääkintävoimistelija Milja Jukkara taistelivat työryhmänä fysioterapian itsenäisyyden puolesta. Niissä väännöissä kuluivat monet illat ja yöt – ja koulutus säilyi omana linjanaan. Se saatiin ylioppilaspohjaisena kolme ja puolivuotiseksi ja peruskoulupohjaisena vuotta pidemmäksi, jollaisena se jatkui 1990-luvulle ammattikorkeakoulutuksen käynnistymiseen asti.

– Ammattikasvatushallitus maksoi projektityöstä pienen korvauksen. Ostin itselleni helmet muistoksi kyyneleistä!

Erasmus vie ulkomaille

Piipi Kuurne jäi eläkkeelle Metropolia ammattikorkeakoulusta, jossa hän työskenteli muun muassa kansainvälisten asioiden koordinaattorina.

Fysioterapeuttien opinnoissa yksi merkittävä käänne tapahtui vuonna 1987, kun Erasmus-ohjelma käynnistyi. Nyt sen avulla on tuettu jo vuosikymmenet eurooppalaisten korkeakoulujen yhteistyötä sekä niiden välistä opiskelija- ja opettajavaihtoa.

Kuurnesta Erasmus on hienolla tavalla antanut alan opiskelijoille uusia kansainvälisiä polkuja.

– Fysioterapeutit ovat aina olleet motivoituneita, aktiivisia opiskelijoita ja uskon, että he ovat myös omaksuneet elinikäisen oppimisen mallin.

Teksti: Erja Taura-Jokinen
Kuva: Kimmo Brandt