Sodan ja polioepidemian seurauksena havaittiin hieronnan rinnalle tarvittavan lihasten ja nivelten liikeharjoittelua.

Lääkintävoimistelijakoulutuksen lakattua Helsingin yliopistossa vuonna 1942, se keskittyi vuodesta 1945 lähtien vain Invalidisäätiön lääkitysvoimistelijaopistoon. Vuosikymmenen puolivälissä alkoi ammattikunnasta kuitenkin olla pulaa. Heikosta palkkauksesta johtuen valtion toimissa olevat lääkintävoimistelijat sijoittuivat suurimmaksi osaksi yksityiselle sektorille, läksivät ulkomaille tai muihin töihin.  Lääkintävoimistelijapulan korjaamiseksi käynnistettiin vuonna 1956 Invalidisäätiön koulutuksen rinnalle valtion tilapäinen 3-vuotinen lääkintävoimistelijakurssi. Opettajapula ohjasi koulutukset tekemään yhteistyötä: järjestettiin yhteisiä luentoja ja koulutuksille asetettiin yhteinen johtokunta.

Suomen vähälukuisilla lääkintävoimistelijoilla oli intoa oman osaamisensa kehittämiseen. Heitä myös kehotettiin kartuttamaan osaamistaan harrastuksenomaisissa opintopiireissä ja lähtemään kouluttautumaan ulkomaille. Pohjoismaista yhteistyötä tehtiin alan kehittämiseksi. Esimerkiksi vuonna 1954 Göteborgissa perustettiin yhteispohjoismainen yhdistys Helse og Arete edistämään muun muassa kulumasairauksien ehkäisyä.

Vuonna 1943 perustetun yhdistyksen, Suomen lääkintävoimistelijain yhdistys – Finlands Medikalgymnasternas Förening, (1) tavoitteena oli 1950-luvulla kehittää lääkintävoimistelijoiden osaamista. Ammattilehdessä julkaistiin artikkeleita sekä suomeksi että ruotsiksi. Yhdistys tavoitteli lisäksi erikoislääkintävoimistelija- ja opetuslääkintävoimistelijatutkinnon perustamista sekä lääkintävoimistelijakorkeakoulun perustamista.  Samanaikaisesti koulutusta pyrittiin lisäämään myös maailmanlaajuisesti.

Lääkintävoimistelijoiden määrä kaksinkertaistui Suomessa 1956 ja 1959 välisenä aikana. Silloiset lääkintävoimistelijat sijoittuivat kuitenkin pääasiassa Vaasa-Kuopio- linjan eteläpuolelle.  Oli myös monia sairaaloita, joissa ei ollut lääkintävoimistelijoiden toimia tai ne olivat heikosta palkkauksesta johtuen täyttämättä. Toimia oli myös täytettynä epäpätevillä henkilöillä. Maaseudun jäseniä ei ollut myöskään liiton johtokunnassa eikä toimikunnissa, joiden keskeisinä tehtävinä vuosikymmenen lopussa oli eettisten periaatteiden ja ammattikunnan ohjesäännön laatiminen.

Koulutuksen haasteet ja ammattikunnan kehitys suomalaisessa terveydenhuollossa – Fysioterapia 1960-luvulla

Fysioterapian tarpeellisuus oli tunnustettu ja sitä hyödynnettiin lääketieteen eri alueilla. Arvioitiin, että 1960-luvun kuluessa lääkintävoimistelijoiden määrä kaksin- tai jopa kolminkertaistui vastaamaan niihin haasteisiin, joita esimerkiksi elintason kohoaminen, eliniän piteneminen ja teollistumisen mukanaan tuomat työtehtävien yksipuolistumisesta johtuvat ongelmat tuottivat.

Sairaanhoitoalan koulutuksia, mukaan lukien lääkintävoimistelijoiden koulutus, oltiin uudistamassa terveysalan koulutuksia yhtenäistävään suuntaan. Lääkintävoimistelijoiden keskuudessa oltiin sitä mieltä, että uudistuksen myötä ammatin erityispiirteet tulisivat kärsimään. Yhdistyksen mukaan lääkintävoimistelijoiden eri tasoiset koulutukset tulisikin pitää yhteispohjoismaisella ja WCPT:n (Fysioterapian maailmanjärjestö, World Confederation for Physical Therapy) ohjeiden mukaisella tasolla.

Jotta osaaminen pysyisi muiden maiden tasolla, katsottiin lääkintävoimistelijakoulutukselta vaadittavan senhetkistä monipuolisempaa teoreettista opetusta ja tarkoituksenmukaisempaa käytännön harjoittelua.  Ongelmana oli kuitenkin edelleen opettajien kotimaisen koulutuksen puute. Lisäksi lääkintävoimistelijoiden jatkokoulutusmahdollisuudet olivat heikot.

Vuosikymmen puolivälissä ammattikunnan kasvua hidastivat edelleen taloudelliset syyt: Valtion vakanssit olivat vakinaistamatta ja sairaalan toimet asetettiin usein alempaan assistentin palkkaluokkaan. Lääkintävoimistelijapula oli tuntuvin maaseudulla. Sairaalavakansseista noin viidennes oli täyttämättä ja sairaaloista puuttui lääkintävoimistelijoiden osalta virkaportaikko. Samaan aikaan maassamme oli kuitenkin liikunnallisen kuntouttamistyön tarvetta huomattavasti enemmän kuin mitä ammattikunta pystyi toteuttamaan.

Lääkintävoimistelijoiden tehtäväkenttä laajentui ja yhdistykselle syntyi vuosikymmenen puolivälissä tarve luopua sairaalasuuntauksesta. Se ryhtyi tukemaan myös yksityispraktikoiksi siirtyviä jäseniä. Lääkintävoimistelijoiden oman ammattilehden tarkoitus laajeni samanaikaisesti: se pyrki antamaan lääkäreille tilaisuuden seurata lääkintävoimistelun käyttömahdollisuuksia Suomessa ja ulkomailla. Lisäksi pidettiin tärkeänä perustaa lehteen kyselypalsta ja julkaista ulkomaisten lehtien sisältöä suomeksi.

Sosiaaliturvajärjestelmän kehittyminen ja yleisen sairausvakuutuksen voimaantulo lisäsivät nopeasti lääkintävoimistelijoiden tarvetta. Tuolloin ajateltiin, että osan lääkintävoimistelijoille kuuluvista tehtävistä voisi suorittaa hoitoapulainen lääkintävoimistelijan johdolla. Näin ollen suunnitelma yhden vuoden kestävästä ns. liikunta-apulaisten kouluttamisesta vietiin eduskuntaan.

Vuosien 1967–1968 vaihteessa oli sairaaloissa 367 lääkintävoimistelijan virkaa, joista 104 oli täyttämättä. Yksityisistä laitoksista ilmoitettiin 202:ssa annettavan fysiatrista hoitoa, mutta vain 78:ssa oli lääkintävoimistelija. Muissa laitoksissa fysiatrista hoitoa antoi hieroja, hoitoapulainen, laboratoriohoitaja, luontaishoitaja, lääkäri, sairaanhoitaja tai terveyssisar. Eräs pääkirjoitus olikin otsikoitu: ”suursiivous oli tarpeen”.

Lääkintävoimistelijatarve oli vuosikymmenen lopulla suuri. Koulutus siirrettiin muiden sairaanhoitotoimen harjoittajien koulutusten mukana ammattikasvatushallituksen alaisuuteen. Sitä alettiin toteuttaa edullisesti sairaanhoitoalan oppilaitoksissa kaksivuotisena ja keskikoulupohjaisena koulutuksena. Tässä vaiheessa lääkintävoimistelijoille avautui mahdollisuus 1,5-vuotiseen opettajakoulutukseen. Koulutukseen pyrkivältä vaadittiin ylioppilastutkinto, sairaanhoito-oppilaitoksen opintotutkinto, alan erikoistutkinto ja kahden vuoden työkokemus omalta alalta. Viitattaessa pääkirjoitukseen 1 /1955 opettajaksi ryhtyvän oli omattava joukko luonteen ominaisuuksia ja synnynnäisiä lahjoja, joita ovat mm. ”sammumaton tiedonjano sekä hyvä arvostelukyky oppilaisiin ja opetusmateriaalin valintaan nähden”.

Yhdistys sai vuosikymmenen lopussa uuden nimen, Suomen Lääkintävoimistelijaliitto – Finlands Fysioterapeutförbund ry. Se mahdollisti koko maan kattavan paikallisyhdistysverkoston perustamisen kerhotoiminnan seuraajaksi. Erikoisalayhdistykset tulivat tarpeellisiksi ja lääkintävoimistelijaoppilaat tulivat mukaan liiton toimintaan.

Ajatuksia fysioterapian kehityksestä 1950- ja 1960-luvuilla

Edellä oleva tieto 1950- ja 1960-luvuista on tärkeää 2020-luvulla monista syistä, jotka liittyvät fysioterapian ammatilliseen kehitykseen, koulutukseen sekä alan tulevaisuuteen. Tässä on muutamia keskeisiä syitä:

1. Ammattikunnan kehitys: 1950- ja 1960-luvuilla fysioterapia kehittyi merkittävästi Suomessa, ja tästä ajanjaksosta löytyy tärkeitä oppeja ja kokemuksia, jotka voivat auttaa fysioterapeuttikuntaa ymmärtämään nykyisiä haasteita. Historiallisten tapahtumien, kuten sodan ja epidemioiden, seurauksena syntyneet tarpeet ja ratkaisut voivat toimia vertailukohtina nykyiselle kehitykselle, varsinkin kun joukko uusia terveysongelmia ja tarpeita, kuten esimerkiksi vanhenevan väestön hoito, on noussut esiin.
2. Koulutuksen merkitys: Koulutuksen kehittäminen oli keskeinen teema silloisessa fysioterapiassa. Ymmärrys siitä, miten koulutus on kehittynyt ja millaisia haasteita se on kohdannut, antaa nykyisille ja tuleville fysioterapeuteille arvokasta pohjatietoa koulutuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tarve jatkuvalle peruskoulutuksen ja ammatillisen erikoistumisen kehittämiselle on yhä ajankohtaista.
3. Ammatin arvostus ja eettiset periaatteet: 1950- ja 1960-luvun kehitysohjelmat, jotka tähtäsivät fysioterapeuttien eettisten periaatteiden vahvistamiseen ja ammatillisen arvostuksen nostamiseen, ovat erityisen tärkeitä nyky-Suomessa. Tietoisuus ammattietiikasta ja sen merkityksestä voi auttaa vahvistamaan fysioterapeuttien asemaa terveydenhuollon kentällä.
4. Kansainvälinen yhteistyö: Tuona aikana perustetut kansainväliset verkostot, kuten WCPT, ja pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen ovat edelleenkin tärkeitä osia fysioterapiaa. Nykyään globalisaatio ja kansainvälinen yhteistyö ovat merkittävästi lisääntyneet, ja ymmärrys aikaisemmasta yhteistyöstä voi innostaa nykyisiä asiantuntijoita osallistumaan kansainvälisiin projekteihin ja kehitysohjelmiin.
5. Tulevaisuuden näkymät: Katsomalla fysioterapian kehittymistä historiallisesti voidaan paremmin arvioida nykyisiä suuntauksia ja tulevaisuuden tarpeita. Esimerkiksi se, miten sosiaaliturvajärjestelmän kehitys ja terveydenhuollon muutokset ovat vaikuttaneet fysioterapeuttien työnkuvaan, voi auttaa ennakoimaan tulevia kehityssuuntia.

 Pohdittavaksi

Alla olevien kysymysten kautta toivomme jo valmiiden fysioterapeuttien ja opiskelijoiden pohtivan, mistä olemme fysioterapiassa tulleet ja mihin olemme matkalla.

1. Miten sodan ja epidemioiden aiheuttamat haasteet muokkasivat lääkintävoimistelijan roolia ja tehtäviä Suomessa?

1. Miten yhdistyksen perustaminen ja yhteispohjoismainen yhteistyö vaikuttivat lääkintävoimistelijoiden koulutukseen ja ammattitaidon kehittymiseen?

Voit hyödyntää pohdinnassa muun muassa teosta Olkaamme siis fysioterapeutteja (1).

Artikkeli saa jatkoa ja seuraavassa, myöhemmin ilmestyvässä tekstissä tarkastelemme sitä, miten fysioterapia näyttäytyi ammattilehtemme pääkirjoituksissa 1970- ja 1980-luvilla.

1. L. 2023. Olkaamme siis fysioterapeutteja. Suomalaisen fysioterapian tarina. https://www.suomenfysioterapeutit.fi/viestinta/olkaamme-siis-fysioterapeutteja-2/ Keuruu. Otava.