Lääkintävoimistelijalehden tehtäväksi oli 1970-luvun alussa kirjattu ammattitiedon ja -taidon kohottamisen lisäksi jäsenistön palveleminen edunvalvontaan liittyvissä asioissa. Lehtien pääsisältö muodostui kuitenkin ammatillisista artikkeleista ja julkaisun tason kohottamisen katsottiin kuuluvan kaikille jäsenille.
Pääkirjoituksissa korostui edunvalvonnan rinnalla kansanterveyslain voimaantulo ja sen vaikutukset lääkintävoimisteluun ja lääkintävoimistelijoiden työhön. Edellisten vuosikymmenten tapaan myös koulutus ja kansainvälisyys olivat vahvasti esillä.
Kansanterveyslaki astui voimaan 1.4.1972. Se muutti terveydenhuollon painopistettä sairaalakeskeisyydestä kansanterveystyöhön. Lain mukaan kansanterveystyöhön kuuluivat terveysneuvonta, sairaanhoito, kuntouttaminen, ensiavun ja sairaankuljetuksen järjestäminen, hammassairauksien vastustustyö ja kouluterveydenhuolto. Näiden terveyspalvelujen järjestämistä varten rakennettiin terveyskeskusverkosto.
Kuhunkin terveyskeskukseen arvioitiin tarvittavan kuntouttamista varten 1-2 lääkintävoimistelijaa, joiden tehtäviin kuuluisi polikliinisiä palveluja, laitospotilaiden hoitoa ja terveysneuvontaa. Samoihin aikoihin oli todettu, että lääkintävoimistelijan tehtäviin kuuluu toimenpiteitä, joita lyhyemmän koulutuksen saaneen henkilön olisi mahdollista suorittaa lääkintävoimistelijan valvonnassa. Ammattikasvatushallituksessa laadittiinkin alustava suunnitelma yhden lukuvuoden kestävästä, keskikoulupohjaisesta hieroja-kuntohoitajakoulutuksesta.
Lääkintävoimistelijan tehtävänkuvan kehittymiseen vaikuttikin ennaltaehkäisevän hoidon ja avopalvelujen kehittymisen lisäksi myös kuntohoitajakoulutuksen alkaminen vuonna 1972. Kuntohoitajien virkojen nopea lisääntyminen edellytti fysioterapian työtehtävien ja -toimintojen analyysia. Oli määriteltävä suoritustason ja arviointitason tehtävät sekä päätöksentekoa vaativat tehtävät.
Noin puolet Suomessa 1970-luvun alussa rekisteröidyistä lääkintävoimistelijoista työskenteli julkisella sektorilla. Muut työskentelivät yksityisellä sektorilla, olivat ulkomailla tai eivät olleet työelämässä. Terveydenhuoltoviranomaiset kantoivat kansanterveyslain tultua voimaan huolta lääkintävoimistelijoiden vähäisestä määrästä eivätkä niinkään ammattikunnan toiminnan tehokkuudesta tai tarkoituksenmukaisuudesta. Lääkintävoimistelijoiden puutteessa virkoja pyrittiinkin täyttämään epäpätevillä työntekijöillä. Terveyskeskusten viroista kolmasosa oli täytettynä epäpätevillä henkilöillä.
Itsenäisinä ammatinharjoittajina lääkintävoimistelijoille tarjoutui mahdollisuus joustaviin työaikoihin ja työmäärän järjestelemiseen. Lääkintöhallitus ryhtyikin rajoittamaan yksityisten hoitolaitosten perustamista erityisesti lääkintävoimistelijoiden omistamien laitosten osalta.
Liittokokous antoi vuonna 1972 julkilausuman. Sen mukaan lääkintävoimistelijoiden hakeutuminen julkiselle sektorille on niukkaa koulutuksen laajentumisesta huolimatta, mikäli virkaporrastusta ei saada pikaisesti järjestettyä ammattikuntaa tyydyttävällä tavalla. Koulutusmäärien lisäämisen arveltiin kuitenkin muuttavan tilannetta.
Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa, vuonna 1974, oli Suomessa 1700 koulutettua lääkintävoimistelijaa. Ikärakenne oli hyvin nuori: yli 60 % oli alle 30-vuotiaita ja lähes 80 % oli alle 35-vuotiaita. Terveyskeskusten viroista oli yli puolet täyttämättä. Syynä oli epäoikeudenmukainen palkkaus ja vastuualueiden määrittelemättömyys. Vuonna 1978 oli epäpätevillä täytettynä tai avoimina 144 virkaa, mutta samaan aikaan oli valmistumassa 300 uutta lääkintävoimistelijaa.
Ennen 1970-lukua eduskunta määräsi virkamiesten virkaehdoista yksipuolisesti. Uudessa järjestelmässä Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto (TVK-V) vastasi julkisen sektorin työehtosopimuksista. Tuolloin keskipalkkaiset viran- ja toimenhaltijat mukaan lukien lääkintävoimistelijat jäivät palkkaneuvotteluissa muita huonompaan asemaan.
Julkisella sektorilla oli edellisen vuosikymmenen tapaan edelleen puutetta lääkintävoimistelijoista. Niukaksi jäävien palkankorotusten ei uskottu riittävän saamaan työelämästä poissa olevia lääkintävoimistelijoita hakeutumaan edellä mainittuihin virkoihin. Terveydenhuoltoalan järjestöjen odotettavissa olevan yhteistyön katsottiin kuitenkin voivan korjata työehtoja.
Myös Suomen fysikaalisten hoitolaitosten liitto ry (SFHL ry) perustettiin. Se ilmoitti tärkeimmäksi tehtäväkseen alan erikoiskurssien järjestämisen jäsenlaitostensa henkilökunnalle. Lisäksi tehtävänä oli säilyttää yksityinen fysikaalinen hoitotoiminta kansanterveystyön rinnalla. Myös se antoi omat ohjeensa palkantarkastukseksi.
Lääkintävoimistelijoiden virkaporrastus saatiin voimaan 1970-luvun alussa. Jokaisessa terveyskeskuksessa tuli olla joko vastaavan lääkintävoimistelijan virka tai sen lisäksi myös lääkintävoimistelijan virka. Lääkintävoimistelijaliiton tehtäviä olivatkin lääkintävoimistelijavirkojen porrastaminen, virkojen kelpoisuusehtojen määritteleminen ja tarvittavien muutosten tekeminen ohje- ja johtosääntöihin.
Taloustilanne oli 1970-luvulla kireä. Valtio eväsi aluksi luvatut uusien virkojen perustamiset. Muutaman vuoden kuluttua valtioneuvosta teki kuitenkin elvytysohjelman ja kumosi virkojen täyttämättä jättämisen. Sovitut palkankorotukset maksettiin puoli vuotta aiottua myöhemmin. Koska miesten ja naisten tasa-arvo työmarkkinoilla ei toteutunut, laati lääkintävoimistelijaliitto vuonna 1975 työsopimusmallin ja antoi omat palkkasuosituksensa.
Taloustilanne jatkui kireänä, joten valtio ja kunnat sopivat vuosikymmenen lopulla kulujen hillitsemisestä muun muassa henkilöstömenoja säästämällä. Vuoden 1979 eräässä pääkirjoituksessa kirjoitettiin: ”vielä ei tiedetä saako työntekijä satosen käteen, kuten TVK:n liittovaltuusto oli vaatinut”. Ainakin yksityisen sektorin työntekijät joutuivat huolehtimaan palkankorotuksistaan itse. TVK:n seurantatutkimuksen mukaan kansakoulun käyneiden miesten keskipalkka oli vuosikymmenen lopulla n. 350 markkaa korkeampi kuin ylioppilasnaisten. Naisten keskiansio oli 2.765 markkaa ja miesten 3.628 markkaa.
Kansanterveyslain tultua voimaan tarvitsivat lääkintävoimistelijat osaamista terveyskasvatuksesta, terveysneuvonnasta, työpaikka- ja kouluterveydenhuollosta ja liikunnallisten häiriötilojen ennaltaehkäisystä. Lääkintävoimistelijoiden oli jo vuodesta 1968 lähtien ollut mahdollista perustutkinnon ja työkokemuksen jälkeen osallistua 9 kuukauden pituiseen erikoiskoulutukseen kliinisellä ja kansanterveyden linjalla. Nyt koulutus aloitettiin Helsingin lisäksi myös Oulussa. Vuoteen 1978 mennessä 275 lääkintävoimistelijaa oli suorittanut erikoistumistutkinnon. Koulutuksen saaneet katsoivat sen kannattaneen ammatillisesti mutta ei rahallisesti.
Terveydenhuollon koulutuskomitea ehdotti vuonna 1973 hoitohenkilöstörakenteen muuttamista kaksiportaiseksi. Lääkintävoimistelijaliitto kannatti koulutusrakenteen muuttamista niin, että lääkintävoimistelijakoulutus tulisi erikoishoitajatasoiseksi ja kuntohoitajakoulutus perushoitajatasoiseksi.
Valtioneuvosto teki keväällä 1974 periaatepäätöksen keskiasteen koulutuksen uudistamisesta. Terveydenhuollon opetussuunnitelmatoimikunnan fysio- ja toimintaterapian alajaosto teki esityksen, jonka mukaan yhdeksän vuoden peruskoulun jälkeen olisi yhden vuoden kestävä yleisjakso ja sen jälkeen työntekijäasteelle yhden vuoden ja opistoasteelle kolmen vuoden ammattikoulutus. Keskustelu aiheesta jatkui ja lääkintävoimistelijaliitto antoi vuonna 1977 ministeriölle lausunnon, jonka mukaa se piti parhaana kahden vuoden pituista työntekijäasteen (kuntohoitaja) ja neljän vuoden pituista opistoasteen (lääkintävoimistelija) koulutusta. Toisena vaihtoehtona koulutuspituudet olisivat 3 ja 5 vuotta. Liitto ehdotti myös lääkintävoimistelijan ja toimintaterapeutin koulutusammatin yhdistämistä yhdeksi erikoistumislinjaksi kahdella suuntautumisvaihtoehdolla.
Lääkintävoimistelijatiheys oli Suomessa vuosikymmenen puolivälissä maailman kärjessä. Meillä oli yksi lääkintävoimistelija 3000:a asukasta kohden. Suomi oli 1970-luvulla ainoa pohjoismaa, jossa oli mahdollisuus suorittaa erikoislääkintävoimistelijan tutkinto sekä ylempi hallinnollinen ja opettajatutkinto.
Lääkintävoimistelijat työskentelivät aktiivisesti vuonna 1951 perustetun WCPT:n (World Confederation for Physical Therapy) tavoitteiden suunnassa. WCPT:n alaisuudessa toimivan pohjoismaisen ryhmittymän (Islanti, Norja, Tanska, Ruotsi ja Suomi) muodostivat liittojen puheenjohtajat. He tapasivat vuosittain keskustellen järjestöille tärkeistä asioista ja antaen suosituksia päätettäväksi. Keskustelujen teemoina olivat mm. eri terveydenhuoltohenkilöstön tehtävänjako sekä tehtävien siirto lääkäreiltä ja muilta ammattiryhmiltä lääkintävoimistelijoille. Myös yhteispohjoismaisen jatkokoulutuksen mahdollisuutta selvitettiin.
N.U.F.:n (Nordiska Undervisningsfysioterapeuters förening) puitteissa toteutettiin yhteistyötä joka toinen vuosi järjestetyllä opetuslääkintävoimistelijakurssilla. Suomi oli lisäksi etsinyt yhteyksiä Romanian, Puolan ja Moskovan lääkintävoimisteluun.
Suomen lääkintävoimistelijat olivat kansainvälisesti arvioituna ammattitaitoisia. Tieteellinen julkaisutoiminta ja osallistuminen kansainvälisiin tapahtumiin oli kuitenkin vähäistä.
Fysioterapian määritelmä kuvattiin ensimmäisen kerran vuonna 1984. Siihen kuuluivat lääkintävoimistelijan tutkimukseen perustuva potilaan ongelmien määrittely sekä terapian suunnittelu, toteutus ja arviointi. Fysioterapian erikoisaloina mainittiin esimerkiksi kansanterveystyön fysioterapia, neurologinen ja ortopedinen fysioterapia sekä sisätautien fysioterapia.
Lääkintävoimistelija-lehti nähtiin 1980-luvulla ammattikunnan ammatti-identiteetin ja -pätevyyden vahvistajana ja kasvattajana. Sen tavoitteena oli monipuolisen sisällön julkaiseminen sekä fysioterapian ja terveydenhuollon ajankohtaisista asioista tiedottaminen. Lehden pääkirjoituksissa korostuivat edellisten vuosikymmenten tapaan teemat lääkintävoimistelijan koulutus, työ ja kansainvälisyys. Lisäksi uudeksi tavoitteeksi oli kirjattu tiedejulkaisuna kehittyminen ilman, että kuitenkaan erkaannutaan käytännöstä. Siitä syystä tutkimus nousi edellisten rinnalle neljänneksi teemaksi.
Suomessa oli järjestetty lääkintävoimistelijoiden koulutusta yli 70 vuoden ajan. Viimeisten vuosien aikana oli koulutuspaikkojen ja koulutuspaikkakuntien lisäys suurta. Lääkintävoimistelijaopiskelijoita oli jo 14:ssa sairaanhoito-oppilaitoksessa. Keskusteluun nousi koulutustason turvaaminen. Koulutuksen tason lasku koettiin uhkaksi, jonka pelättiin heijastelevan viimekädessä potilaisiin. Suurimpana ongelmana oli edelleen pätevien opettajien puute sekä koulutuksen lisäämispaineet eri lääneissä.
Hoitotyö pyrki keskiasteen koulunuudistuksessa vaikuttamaan fysioterapiakoulutukseen. Lääkintävoimistelijaliitto ei kuitenkaan hyväksynyt vuoden 1983 kannanotossaan lääkintävoimistelijoiden ja toimintaterapeuttien opinto-ohjelmaan ehdotettua neljää hoitotyön peruskurssia. Liiton ehdotuksen mukaan fysioterapia tulisi yleisjakson jälkeen erottaa omaksi kuntoutuslinjakseen yhdessä toimintaterapian kanssa. Liitto vaati lisäselvitystä lääkintävoimistelijakoulutuksen järjestämisestä vedoten ensiksi historialliseen taustaan, jonka mukaan lääkintävoimistelijat ovat samaistuneet liikunnallisiin ammatteihin. Toiseksi lääkintävoimistelijat ovat erityistyöntekijäryhmä, jolta vaaditaan laaja-alaista fysioterapian asiantuntemusta. Tehy ilmaisi vuoden 1984 alussa ymmärtäneensä, että fysioterapia ei ole hoitotiedettä eivätkä fysioterapeutit ole hoitotyön tekijöitä.
Lääkintävoimistelijaliiton tehtävänä oli huolehtia ja järjestää jäsenistölleen korkeatasoista ammatillista täydennyskoulutusta ja toimia oman ammattialan asiantuntijana. Vuoden 1987 liittokokouksen teemoina olikin lääkintävoimistelijoiden täydennyskoulutuksen suuri tarve ja järjestäminen sekä keski- ja korkea-asteen koulu-uudistusten seuraaminen ja epäkohtiin puuttuminen.
Vuosikymmenen lopussa oli edessä uusi opetussuunnitelmauudistus. Tälläkin kertaa oli lääkintävoimistelijoiden koulutuksesta vähennetty fysioterapiasisältöjä ja lisätty hoitotyön sisältöjä: Pääainetta fysioterapia ei näkynyt ollenkaan ammattiaineiden otsikoissa. Fysioterapian perusteissa oli sen sijaan hoito-opin johdantoa. Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt sitä, että entistä enemmän muut kuin fysioterapian opettajat voisivat opettaa fysioterapiakoulutuksen ammattiaineita. Liiton mukaan fysioterapia oli saatava takaisin ammattiaineisiin.
Vuonna 1983 oli julkisella sektorilla 1189 lääkintävoimistelijan virkaa ja niistä 15,2 % oli täyttämättä. Vuoden 1987 lopussa oli Suomessa 4373 työikäistä lääkintävoimistelijaa, 786 erikoislääkintävoimistelijaa, 116 jatkokoulutettua ja 95 fysioterapian opettajaa. Vuoden 1988 lopussa Suomessa oli 5710 työikäistä lääkintävoimistelijaa ja 410 julkisen puolen virkaa täyttämättä tai sijaistamatta.
Lääkintävoimistelijoiden määrän kasvaessa nousi esille vastakkainasettelu: Julkisella sektorilla työskentelyä pidettiin kunniallisena, mutta arveluttavana työskennellä itsenäisenä yrittäjänä. Vuoden 1989 pääkirjoituksessa nostettiin myös esille mahdollisuus, että tulevaisuudessa samasta työstä ja samalla peruskoulutuksella voitaisiin maksaa tuloksesta riippuen eri palkkaa.
Tehy eli suomalainen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö perustettiin 7.6. 1982. Sen perustivat kuusi TVK:laista terveydenhuoltoalan ammattijärjestöä, mukaan lukien lääkintävoimistelijaliitto eli nykyinen Suomen Fysioterapeutit. Tehyn perustehtäviksi oli määritelty jäsentoiminta, koulutustoiminta, tiedotustoiminta ja järjestön hallintotoiminta.
Terveydenhuoltoalan aluetta koskevissa palkkaneuvotteluissa oli päästy alkuun, vanhat sopimukset oli irtisanottu ja sopimuskausi oli päättymässä helmikuun viimeisenä päivänä vuonna 1983. Hyvin koulutettu terveydenhuollon ammattilainen oli löytänyt joukkonsa ja tuolloin oltiin valmiita lakkoon ilman, että sillä vaarannetaan potilasturvallisuutta.
Lääkintävoimistelijaliiton tehtäviksi jäi turvata ja valvoa lääkintävoimistelijoiden oikeudellista asemaa ja palvella laitosten perustamiseen liittyvissä kysymyksissä. Sen tuli ottaa kantaa ammattitaidon ja -etiikan puolesta. Paikallisyhdistykset löysivät 1980-luvun puolivälissä paikkansa kouluttajina, edunvalvojina ja asiantuntijoina. Jäseniltä toivottiinkin aktiivista osallistumista, kantaaottavuutta, kriittisyyttä, kannustavuutta, toisten kuuntelua sekä suvaitsevaisuutta.
Runsas joukko lääkintävoimistelijoita oli siirtynyt ammatinharjoittajiksi tai laitosten omistajiksi. Julkisten virkojen täyttövajaus oli suuri. Lääkintävoimistelijaliitto suositti lääninlääkäreille, että he edellyttäisivät lääkintävoimistelijalta fysioterapialaitoksen perustamislupaa myöntäessään vähintään kahden vuoden työkokemusta fysioterapian alalta. Tarkoituksena oli taata korkeatasoinen hoitotaso ja potilasturvallisuus sekä tasapainoinen suhde julkisen ja yksityisen sektorin palvelujen tuottamisessa.
Useat tahot pyrkivät vaikuttamaan tilanteeseen:
Valtava lainsäädäntö nosti kuntoutuksen merkitystä ja roolia uudella tavalla tärkeäksi. Pidettiin merkityksellisenä, että kuntoutustyötä johtaviin virkoihin pitäisi saada fysioterapeuttiylihoitajia, jotta myös fysioterapiaa kehitettäisiin. Näytti siltä, että kuntoutuksen palvelut, hallinto ja tutkimustyö olivat viivästyneet hoitotyön ja lääketieteen keskinäisessä hallinnollisessa taistelussa.
1980-luvun puolivälin jälkeen korostettiin, että kuntoutuksen tulisi saada selkeä paikka osana julkista palvelujärjestelmää. Tulevaisuuden alueina tulisi nostaa esille ennaltaehkäisevän työn merkitys esimerkiksi työpaikoilla, psykiatrinen fysioterapia sekä vanhusten ja pitkäaikaissairaiden fysioterapia.
Vuonna 1988 kirjoitettiin johtosäännön uudistamisesta. Se voi mahdollisesti johtaa siihen, että lääkintävoimistelijat ovat hoitotyön johdon alaisuudessa. Tämä herätti entisestään lisääntynyttä huolta fysioterapian kehittymisestä: jääkö fysioterapia toisten jalkoihin. Silloinen liiton puheenjohtaja kirjoittikin lehden pääkirjoituksessa: ”Lääkäreitä emme ole, hoitotyöläisiksi emme halua, olkaamme siis lääkintävoimistelijoita”.
Myös etiikka oli ajankohtainen aihe 1980-luvun lopussa. Liitto noudatti tuolloin WCPT:n eettisiä periaatteita, mutta omia ei oltu laadittu. Erityisesti potilaan itsemääräämisoikeuden kirjaamista pidettiin tärkeänä sisällyttää tuleviin lääkintävoimistelijoiden eettisiin ohjeisiin. Korostettiin, että pelkkä eettisten asioiden kirjaaminen ei riitä eikä eettisyys saa olla itsestäänselvyys, joka unohdetaan. Kun potilas kokee asian omakseen, hän motivoituu ja siten vaikuttaa terapian tuloksellisuuteen.
Lääkintävoimistelijaliitto valmistautui tulevaan WCPT:n maailmankongressiin julkaisemalla lehden englanninkielisen numeron vuonna 1987. Sen mukaan lääkintävoimistelijoita oli Suomessa jo 5000. Lehteä oli tuolloin julkaistu jo 34 vuoden ajan ja se oli ammattikunnan merkittävä tiedonvälittäjä. Suomalaisen fysioterapian kerrottiin keskittyvän sairauksien ehkäisemiseen ja terveyden edistämiseen. Fysioterapeuttien kerrottiin heränneen työnsä tutkimisen merkitykseen ja jatkamaan opintojaan yliopistossa sekä hankkimaan tohtoritutkintoja.
Pohjoismaisen yhteistyön kerrottiin alkaneen jo vuonna 1948. Liittojen vuosittaisia tapaamisia oli ollut jo 20 vuoden ajan. Pohjoismainen yhteistyö ei ollut tarvinnut virallista organisaatiota vaan se tapahtui luontevasti liittojen, lehtien, kouluttajien ja tutkijoiden välillä.
Lääkintöhallituksen aloitteesta ja Kelan toimesta oli arvioitu fysiatrian alan hoitojen vaikuttavuutta tule-sairauksien hoidossa. Lopputuloksena oli, että alalla oli tehty hyvin vähän luotettavaa tutkimusta. Liikehoidon osalta löytyi vain muutama tutkimus, joiden perusteella ei voinut tehdä vahvoja päätelmiä.
Erään pääkirjoituksen mukaan lääkintävoimistelijoiden piti pystyä vakuuttamaan asiantuntemuksensa tuottamalla kriittistä omaa alaa koskevaa, tieteellisesti ja kansainvälisesti luotettavaa, vertailukelpoista julkaisutoimintaa. Tutkimusten tekemisen edellyttämää jäsenistön kouluttamista suunniteltiin Jyväskylän yliopiston kanssa. Siellä oli Suomen ja myös Pohjoismaiden ensimmäinen fysioterapian apulaisprofessuuri.
Alla olevien kysymysten kautta toivomme jo valmiiden fysioterapeuttien ja opiskelijoiden pohtivan, missä olemme fysioterapiassa ja mihin olemme matkalla.
Keskeiset kysymykset:
Voit hyödyntää pohdinnassa muun muassa teosta Olkaamme siis fysioterapeutteja (1).
Artikkeli saa jatkoa ja seuraavassa, myöhemmin ilmestyvässä tekstissä, tarkastelemme sitä, miten fysioterapia näyttäytyi ammattilehtemme pääkirjoituksissa 1990- ja 2000-luvuilla.
