Sana diagnoosi herättää paitsi vahvoja mielikuvia myös vahvoja tunteita. Ei ole yllättävää, että fysioterapeuttinen diagnoosi on hakenut muotoaan yli neljän vuosikymmenen ajan. Määrittelyn vaikeus kuvastaa alamme paradigman muutosta.
Lääkärikunta alkoi jo 1600-luvulla yhdistää samanlaisena toistuvia oireistoja tiettyihin terveysvaivoihin. Varhainen diagnostiikka pyrki selittämään, mistä vaivat johtuvat. Sittemmin diagnooseilla alettiin kuvata myös oireistoja, joiden varsinaista syytä ei tunnettu. Nykyään diagnoosin tärkein tarkoitus on ohjata hoitoa. Uudessa ICD-11-luokituksessa erilaisia diagnooseja on jo yli 55 000. (1-3)
Fysioterapeuttien keskuuteen ajatus omasta diagnoosiluokituksesta nousi tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1986 (1). Tuolloin Steven Rose ehdotti fysioterapeuttisen diagnoosin (ft-diagnoosi) perustaksi patokinesiologisten ilmiöiden jämptiä määrittelyä. Tämä mahdollistaisi Rosen mukaan liikehäiriöiden diagnosoinnin. (4) Taustalla on varmasti vaikuttanut Helen Hislopin kuuluisa The not-so-impossible dream -luento vuonna 1975 (5).
Luennossaan Hislop määritteli patokinesiologian sellaiseksi anatomian ja fysiologian tutkimukseksi, joka liittyy ihmisen poikkeavaan liikkeeseen. Hän nimesi patokinesiologian fysioterapian omimmaksi tieteenalaksi ja uskoi sen muodostavan riittävän laajan pohjan ihmisillä havaittujen liikehäiriöiden selittämiselle. (5)
Muutamaa vuotta Rosen jälkeen Shirley Sahrmann ehdotti, että ft-diagnoosin tulisi kuvata pääasiallista toimintahäiriötä, johon fysioterapeutti pyrkii vaikuttamaan (6). Sahrmann on määritellyt patokinesiologian sellaiseksi liikkeen ongelmaksi, joka johtuu kehon rakenteen patologiasta, ja vastaavasti kinesiopatologian sellaiseksi liikkeen ongelmaksi, joka aiheuttaa tai pahentaa kipua (7).
Manuaalisen terapian puolella on puolestaan tavattu ajatella, että asiakkaan oireiden taustalla on jokin kehon rakenteen poikkeama, niin kutsuttu patoanatominen syy. Moni manuaalisen terapian menetelmä lähtee siitä, että fysioterapeutin tulee tarkalla ja taitavalla tutkimuksella tunnistaa oireita aiheuttava kehon rakenne. Tämän jälkeen terapeutti voi ratkaista asiakkaan ongelman yhtä lailla tarkalla, täsmällisellä ja taitavalla manuaalisella terapialla. (8)
Tässä artikkelissa kinesiopatologisella lähestymistavalla tarkoitetaan kaikkien edellä kuvattujen käsitteiden muodostamaa kokonaisuutta. Kinesiopatologiaan kuuluu ajatus ”oireiden juurisyyn” olemassaolosta. Toisin sanoen, asiakkaan vaivan taustalla oletetaan vaikuttavan jokin kehon rakenteen tai liikkeen ongelma, ja sen löytäminen ja normalisoiminen ovat avainasemassa asiakkaan oireiden helpottamisessa.
Kinesiopatologinen lähestymistapa korostaa fysioterapeutin asiantuntijuutta liikkeen havainnoinnissa ja ihmiskehon manuaalisessa tutkimisessa. Fysioterapeutilta odotetaan vahvaa kliinisen päättelyn taitoa, jonka kautta kehon virheasennoille ja liikehäiriöille on löydettävissä sekä syy että seuraus.
Lähestymistavassa uskotaan, että fysioterapian keinoin on mahdollista palauttaa kehon symmetria ja normaali liike, jolloin asiakkaan oireetkin helpottuvat. Usein myös uskotaan, että virheasennon korjaaminen tai kehon asennon muuttuminen ovat edellytyksiä oireiden helpottumiselle.
Kinesiopatologisen ajattelutavan viehätys on helppo ymmärtää. Ei ole ihme, että se on hallinnut alaamme vuosikymmenten ajan. Toisaalta samaan aikaan moni fysioterapeutti on painiskellut jatkuvan epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteen kanssa. Käsi ylös – kuka EI ole tuntenut tuskaa asiakkaan liikkumista ihmetellessä tai kehoa palpoidessa? Näenkö, tunnenko ja osaanko riittävästi?
Voisiko ammattikuntaamme kaihertanut epävarmuus ja heikko ammatillinen itsetunto johtua ajan myötä kehittyneistä epärealistisista odotuksista?
Kinesiopatologisen lähestymistavan voidaan katsoa perustuvan kolmeen kantavaan teemaan.
Ensinnäkin oletetaan, että kehon virheasento, liikehäiriö tai rakenteellinen ongelma aiheuttaa oireita ja että niiden ”normalisoiminen” on edellytys oireiden helpottumiselle (kuva 1). Toiseksi ajatellaan, että fysioterapeuttisella tutkimisella – havainnoimalla, palpoimalla ja testaamalla – voidaan tunnistaa normaalista poikkeava kehon asento, liike tai rakenteellinen ominaisuus (kuva 2). Kolmanneksi oletetaan, että ihmiskehon rakenteelle ja toiminnalle on olemassa universaali normaalitila, jonka suhteen virheasento, liikehäiriö tai kudoksen poikkeavuus voidaan määritellä (kuva 3). (4-9)
Patokinesiologisen lähestymistavan perusteet ovat alkaneet murentua näyttöön perustuvan työskentelytavan yleistyessä. Toisin kuin usein ajatellaan, taustalla ei ole pelkästään biopsykososiaalisen ihmiskäsityksen jalkautuminen terveydenhuoltoon, vaan etenkin anatomian, biomekaniikan ja fysiologian tutkimus. Sama tiede, josta tämä lähestymistapa alunperin syntyi.
Olemme muun muassa oppineet, että ihmisen anatominen rakenne vaihtelee niin paljon, ettei tapamme arvioida kehon asentoa ole luotettava, eikä määritelmämme ”normaalille” ole ollut riittävän lavea (esim. 11-12). Emme kykene palpoimaan kudosten ominaisuuksia tai rangan liikettä lainkaan niin tarkasti kuin olemme olettaneet (esim. 13-15). Käyttämämme ”spesifit” testit eivät ole spesifejä, luotettavia, herkkiä tai tarkkoja (esim. 16-20).
Lisäksi oletuksemme siitä, että liikehäiriöt, virheasennot tai palpaatiolöydökset ovat kivun aiheuttajia, on ollut virheellinen – samoin kuin ajatus, että oireiden helpottaminen edellyttää niiden korjaamista (esim. 8, 21-22). Myös manuaalisen terapian oletetut vaikutusmekanismit ovat osoittautuneet pääasiassa virheellisiksi (8), ja ihmisen tapa liikkua on paljon moninaisempi kuin olemme aiemmin ajatelleet (esim. 14,18,21-22).
Ennen kaikkea olemme oppineet, että oma ajattelumme heijastuu siihen, mitä ja miten puhumme asiakkaillemme. Sanoillamme voi olla kielteinen, lannistava tai katastrofoiva vaikutus (esim. 22-26).
Kinesiopatologisen lähestymistavan kenties suurin ongelma on, että se kuvaa liikettä ja liikkumista negatiivisessa valossa ja yhdistää liikkeen jonkin oireen aiheuttajaksi. Tämä voi johtaa kielteiseen psykososiaaliseen ympäristöön ja ruokkia esimerkiksi liikkumisen pelkoa tai pelko-välttämis-käyttäytymistä. Liikkeen esittäminen negatiivisessa valossa ei paranna asiakkaan itsepystyvyyttä ja saattaa aiheuttaa esimerkiksi oman liikkumisen ylitarkkailua. (27)
Reiluuden nimissä on sanottava, että ammattikuntamme ei ole ollut ainoa häiriökeskeisen ajattelutavan harjoittaja.
Biomedikaalinen ihmiskäsitys on hallinnut terveydenhuoltoa vuosikymmenten ajan. Kinesiopatologinen lähestymistapa ja siihen perustuva ft-diagnoosi on aikansa tuotos: omaa paikkaansa etsivän ammattikunnan keino asemoitua uskottavaksi asiantuntija-ammatiksi, jolla on oma tieteenala (4-7). Asiakastyön rakentaminen kliinisen kokemuksen sekä anatomiaan ja fysiologiaan perustuvan päättelyn varaan oli yleisesti hyväksytty toimintatapa lääkärikunnassa, joten miksi ei myös fysioterapiassa (10).
Kinesiopatologista lähestymistapaa ei tulisi pitää virheenä, vaan yhtenä tärkeänä askeleena ammattikuntamme kehityksessä. Ilman tätä askelta meitä ei kenties enää olisi. Voimme arvostaa alamme pioneerien työtä ja samaan aikaan tarkastella heidän ajatuksiaan kriittisesti.
Alamme on nyt samassa tilanteessa kuin neljä vuosikymmentä sitten. Jos emme ota uutta askelta eteenpäin, meitä ei kohta enää ole. (28)
Ft-diagnoosin määritelmää on yritetty luoda jo neljän vuosikymmenen ajan, eikä tahtotila kinesiopatologiseen lähestymistapaan perustuvalle diagnoosiluokittelulle ole suinkaan kadonnut (7).
Yhdysvaltojen fysioterapialiiton (APTA) 2010-luvulla julkaistu päätös julistaa ”liikejärjestelmä” (movement system) fysioterapian osaamisen ytimeen (7) on onneksi kirvoittanut runsaasti kritiikkiä. Fysioterapialle tyypilliseen tapaan siinä on puettu vanha idea uusiin vaatteisiin (21). Ajatuksen keskiössä ovat edelleen toimintakyvyn rajoitteet ja biomedikaalinen ihmiskäsitys. (21,27-29)
Ft-diagnoosi on onneksi ollut kiinnostuksen kohteena myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Kanadassa yhdeksän asiantuntijaa kävi kriittisesti läpi kaiken ft-diagnoosiin liittyvän kirjallisuuden. Julkaisuja löytyi yllättäen vain alle kaksi sataa, ja lähes kaikki olivat yksittäisten henkilöiden tai pienten asiantuntijaryhmien mielipiteitä. Yleisimmin ft-diagnoosia oli tarkasteltu tule-vaivojen tai neurologisten oireiden näkökulmasta. Patoanatomista määrittelyä tarkasteluista löytyy vain harvoin. (9)
Kanadalaiset totesivat, ettei yksikään aiemmin ehdotettu ft-diagnoosin malli sovellu fysioterapiaan riittävän hyvin. Työryhmä pystyi kuitenkin luomaan kirjallisuuden perusteella kriteeristön universaalille ft-diagnoosille (taulukko 1). (9)
Taulukko 1. Klikkaa suuremmaksi.
Kriteereiden mukaan ft-diagnoosi perustuu tarkkaan fysioterapeuttiseen tutkimiseen. Näkökulma on kuitenkin kinesiopatologista lähestymistapaa holistisempi, sillä oleelliseksi nähdään tunnistaa ne toimintakykyyn liittyvät tekijät, jotka ovat yhteydessä asiakkaan ongelmaan. Pelkän liikejärjestelmän sijaan fysioterapeuttien ajatellaan siis tarkastelevan asiakkaan toimintakykyä biopsykososiaalisena kokonaisuutena. (9)
Ft-diagnoosiin tulisi sisällyttää asiakkaan terveysongelma, sen aiheuttamat rajoitteet kehon rakenteissa ja toiminnoissa sekä näiden yhteys asiakkaan suorituskykyyn ja suoritustasoon. ICF-luokituksen logiikan mukaisesti yhteydet ovat kaksisuuntaisia ja moniulotteisia, joten kyse ei ole kinesiopatologiselle lähestymistavalle ominaisesta kausaalisten syy-seuraussuhteiden määrittelystä. (9)
Ft-diagnoosin ja lääketieteellisen diagnoosin eroja on havainnollistettu kuviossa 1. Lääketieteellinen diagnoosi kertoo, mikä terveysvaiva aiheuttaa muutoksia asiakkaan kehon rakenteisiin ja toimintoihin. Lääketiede pyrkii selittämään, miten erilaiset vammat ja sairaudet vaikuttavat ihmisen kehon toimintoihin.
Kuvio 1. Klikkaa suuremmaksi.
Fysioterapia puolestaan pyrkii selittämään, miksi ihminen liikkuu ja toimii niin kuin liikkuu ja toimii (21). Toisin kuin luonteeltaan staattinen lääketieteellinen diagnoosi, ft-diagnoosi on muutokseen taipuva ja alati kehittyvä ”työhypoteesi” (9).
Ft-diagnoosi voidaan nähdä eräänlaisena toimintakykytiedon tiivistelmänä. Siinä kuvataan, millaisia yhteyksiä asiakkaan kehon rakenteiden ja toimintojen sekä suoritusten ja osallistumisen tason rajoitteilla on hänen kykyynsä osallistua itselleen merkityksellisiin elämän osa-alueisiin. Arviointi ulottuu fyysisen toimintakyvyn lisäksi myös siihen, miten asiakas pystyy toimimaan itselleen tärkeissä sosiaalisissa rooleissa. (3,9,21).
Teknisessä mielessä ft-diagnoosia voidaan ajatella fysioterapeuttisen tutkimisen tulosten analyysina. Diagnoosia sanoitettaessa ei tule toistaa tutkimisen tuloksia, vaan selittää, millaisia yhteyksiä toimintakyvyn eri osa-alueiden välillä on. Fysioterapeutin ammattitaitoa on valita kuvaukseensa ne osa-alueet, joiden rajoitteilla on merkitystä paitsi asiakkaalle myös palvelujärjestelmälle ja yhteiskunnalle (9).
Työskentely-ympäristöstä ja kontekstista riippuen fysioterapeuttiseen diagnoosiin on mielekästä yhdistää myös tieto vakavien syiden poissulkemisesta (ns. punaiset liput), arvio vaivan ennusteesta sekä tarve lääkärin tai muun sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilaisen arviolle. Lisäksi diagnoosiin voidaan sisällyttää lääketieteellinen diagnoosi, tai sellainen terveysvaivan fysioterapeuttinen luokittelu, joka on muidenkin terveydenhuollon ammattilaisten ymmärrettävissä. (9)
Hyvä esimerkki ymmärrettävästä vaivojen luokittelusta on olkapään ongelmien jaottelu kuormituskipuun, jäykkyyteen tai epävakauteen (30). Vastaavasti niskakivut voidaan jaotella sen mukaan, liittyykö niskakipuun liikerajoitusta, motorisen kontrollin ongelmia, kaularankaperäistä päänsärkyä tai yläraajaan säteilevää kipua (31). Tämän kaltaiset luokittelut ovat hyviä tarkentamaan, mistä on kyse, jos asiakkaalla ei ole ICD-diagnoosia.
Taulukossa 2 on havainnollistettu ft-diagnoosia kahdessa erilaisessa asiakastilanteessa. Esimerkkejä ei tule tulkita ainoaksi oikeaksi tavaksi sanoittaa ft-diagnoosia. Niiden tarkoitus on kuvata ft-diagnoosia konkreettisesti, mutta jättää tilaa jokaisen fysioterapeutin omalle kielelle ja ajatusmaailmalle.
Esimerkissä 1 kuvataan asiakasta, jolla on kaularankaperäinen yläraajan säteilykipu. Fysioterapeutti voi tunnistaa tämän kaltaisen oireiston tavanomaisella fysioterapeuttisella tutkimisella, johon sisältyy luotettavia kliinisiä testejä, kuten Spurling tai yläraajan neurodynaamiset testit (32). Lääkärin tutkimus tarvitaan, jos halutaan tarkemmin selvittää, onko oireiden taustalla esimerkiksi välilevytyrä, kuluma vai jokin muu syy. Lääketieteellinen diagnoosi voidaan tarvita esimerkiksi ansioturvaa varten.
Esimerkissä 1 on pyritty kuvaamaan ne keskeiset toimintakyvyn osa-alueet, joihin asiakkaan oireisto vaikuttaa kielteisesti. Vastaavasti on kuvattu, mihin kielteistä vaikutusta ei ole. Merkityksellisiä ympäristötekijöitä on tuotu esille sopivien sanavalintojen kautta. Tämä selkeyttää esimerkiksi sosiaali- ja ansioturvan kriteereiden täyttymistä.
Esimerkki 2 kuvaa asiakasta, jolla on Parkinsonin tauti. Laaja-alainen oireisto aiheuttaa monenlaisia yhteyksiä toimintakyvyn eri osa-alueiden välillä. Liikkumisen analysointi (miksi asiakas liikkuu niin kuin liikkuu) on tällöin järkevää kuvata jo toimintakyvyn arvioinnin yhteydessä. Tätä teemaa käsitellään tarkemmin tämän artikkelisarjan kolmannessa osassa (osa 1 ilmestyi lehdessä 1/2025).
ICF-luokituksen hierarkkisuus mahdollistaa monimutkaisenkin toimintakykytiedon ytimekkään tiivistämisen ft-diagnoosiksi. Kroonisissa sairauksissa fysioterapeutin kliininen päättely voi herkästi keskittyä vain motorisen oireiston ja liikkumisen välisten yhteyksien pohtimiseen. Asiakkaan elämän merkitykselliset sisällöt jäävät tällöin vähemmälle huomiolle.
Esimerkin 2 asiakkaan suurin ongelma on, että hän ei enää tapaa ystäviään ja sukulaisiaan yhtä paljon kuin aiemmin. Tämä johtuu toki Parkinsonin taudista ja sen aiheuttamasta motorisesta oireistosta, mutta myös muista tekijöistä. Fyysisten rajoitteiden yksityiskohtainen kuvaileminen on hyödyllistä sosiaaliturva- ja kuntoutusjärjestelmien etuuskäsittelijöille, mutta ei niinkään asiakkaalle itselleen. Rajoitekeskeisessä ajattelussa emme aina huomaa niitä asioita, joihin voisimme vaikuttaa.
Esimerkin 2 asiakas on laittanut mielellään ruokaa. Ei niinkään siksi, että hän pitää itse ruoan laiton prosessista, vaan koska hänelle on ollut tärkeää tavata ystäviään ja sukuaan hyvän ruoan merkeissä. Asiakkaan identiteettiin on vahvasti kuulunut se, että nimenomaan hän kutsuu suvun yhteiseen pöytään. Tästä luopuminen on muuttanut asiakkaalle tärkeää sosiaalista roolia. Ateriapalvelu ei korjaa tätä menetystä.
Sosiaaliset kontaktit ovat toki olleet asiakkaalle merkityksellisiä myös muista syistä. Nyt niiden ylläpitämisen esteenä ovat sairauden myötä vähentyneet voimavarat sekä kodin ulkopuolella asioimisen vaikeus. Sairaudelle emme voi mitään, mutta voimme havaita, että asiakkaan on vaikeaa pyytää apua puolisoltaan. Tämän vaikeuden taustalla on asiakkaan oma asennoituminen (ei puolison). Tämä on haaste, jonka ratkaisemista Parkinsonin tauti ei estä. Emme kuitenkaan osaa etsiä ratkaisuja, jos emme ole tunnistaneet koko ongelmaa.
Taulukon 2 esimerkit havainnollistavat kinesiopatologisen mallin rajoituksia. Kummassakin tapauksessa liikejärjestelmään keskittyvä fysioterapeuttinen diagnoosi olisi riittämätön ohjaamaan asiakkaan kuntoutusta. Esimerkissä 1 ei tunnistettaisi asiakkaan keltaisia lippuja, jolloin näihin liittyvä ohjaus ja neuvonta voisivat jäädä vähäisiksi. Esimerkissä 2 ei saataisi selville, että asiakkaan omien asenteiden muuttaminen voi parantaa hänen mahdollisuuksiaan ylläpitää sosiaalisia suhteita läheisiinsä.
On aika vapauttaa itsemme kinesiopatologisesta tavasta analysoida liikettä. Voimme auttaa asiakkaitamme löytämään uusia, kadotettuja tai kivuttomia liikkeitä yksinkertaisesti kokeilemalla mikä toimii ja mikä ei (21-22).
Emme tarvitse patoanatomista selitystä sille, miksi jokin oireiden modifikaatio toimii yhdellä asiakkaalla, mutta ei toisella. Meille riittää ymmärrys siitä, että asiakkaan elämä ja kokemukset ovat muovanneet hänestä ainutlaatuisen yksilön. Yksilön, jonka tuki- ja liikuntaelimistön, hermoston ja koko elimistön toimintaa ohjaa eletty elämä, ei menneen maailman teoria.
Olkaamme helpottuneita! Voimme harjoittaa manuaalista terapiaa huolehtimatta tekniikkamme täydellisyydestä tai täsmällisyydestä (8). Voimme hyödyntää terapeuttista harjoittelua ilman uuvuttavaa kirjoa monimutkaisia ”täsmäharjoitteita” (28). Voimme vihdoin keskittyä oleelliseen, asiakkaamme kuulemiseen ja ymmärtämiseen.
Ennen kaikkea voimme vihdoin luopua meihin kohdistuneista epärealistisista vaatimuksista. Taitavuuttamme fysioterapeuttina ei määrittele se, miten hyvin osaamme nähdä tai tuntea ihmiskehon pienimmätkin poikkeamat, tai miten hienosti osaamme laatia niistä monimutkaisia päättelyketjuja.
Taitavuuttamme määrittää tulevaisuudessa se, miten hyvin ymmärrämme, miksi ihminen liikkuu niin kuin hän liikkuu. Meidän on edelleen oltava liikkeen ja liikkumisen asiantuntijoita, mutta tarkastelkaamme ihmistä jatkossa suurennuslasin sijaan laajakulmalinssillä. Muuten emme näe metsää puilta.
Esimerkkejä. Klikkaa suuremmaksi.
Lähteet
(1) Zimny NJ. Diagnostic classification and orthopaedic physical therapy practice: what we can learn from medicine. J Orthop Sports Phys Ther. 2004 Mar;34(3):105-9; discussion 110-5. PMID: 15089023.
(2) Jiandani MP & Mhatre BS. Physical therapy diagnosis: How is it different? J Postgrad Med. 2018 Apr-Jun;64(2):69-72. PMID: 29692395.
(3) WHO. International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems (ICD). Viitattu 25.2.2025. https://icd.who.int/en.
(4) Rose SJ. Description and classification–the cornerstones of pathokinesiological research. Phys Ther. 1986 Mar;66(3):379-81. PMID: 3952155.
(5) Hislop HJ. Tenth Mary McMillan lecture. The not-so-impossible dream. Phys Ther. 1975 Oct;55(10):1069-80. PMID: 1161801.
(6) Sahrmann SA. Diagnosis by the physical therapist–a prerequisite for treatment. A special communication. Phys Ther. 1988 Nov;68(11):1703-6. PMID: 3054944.
(7) Sahrmann S. Defining Our Diagnostic Labels Will Help Define Our Movement Expertise and Guide Our Next 100 Years. Phys Ther. 2021 Jan 4;101(1):pzaa196. PMID: 33126249.
(8) Kerry R, Young KJ, Evans DW, et al. A modern way to teach and practice manual therapy. Chiropr Man Therap. 2024 May 21;32(1):17. PMID: 38773515.
(9) Perron M, Brosseau R, Maltais DB, et al. A proposal for a universal physical therapy diagnostic concept. Braz J Phys Ther. 2023 Nov-Dec;27(6):100560. Epub 2023 Nov 7. PMID: 37979247.
(10) Djulbegovic B & Guyatt GH. Progress in evidence-based medicine: a quarter century on. Lancet. 2017 Jul 22;390(10092):415-423. Epub 2017 Feb 17. PMID: 28215660.
(11) Herrington L. Assessment of the degree of pelvic tilt within a normal asymptomatic population. Man Ther. 2011 Dec;16(6):646-8. doi: 10.1016/j.math.2011.04.006. Epub 2011 Jun 11. PMID: 21658988.
(12) Preece SJ, Willan P, Nester CJ, et al. Variation in pelvic morphology may prevent the identification of anterior pelvic tilt. J Man Manip Ther. 2008;16(2):113-7. PMID: 19119397.
(13) Hvidkær IS, Harsted S, Hadizadeh M, et al. Static palpation ain’t easy: Evaluating palpation precision using a topographical map of the lumbar spine as a reference. PLoS One. 2024 May 30;19(5):e0304571. PMID: 38814967.
(14) Mathieu J, Pasquier M, Descarreaux M, et al. Diagnosis Value of Patient Evaluation Components Applicable in Primary Care Settings for the Diagnosis of Low Back Pain: A Scoping Review of Systematic Reviews. J Clin Med. 2023 May 21;12(10):3581. PMID: 37240687.
(15) Nolet PS, Yu H, Côté P, et al. Reliability and validity of manual palpation for the assessment of patients with low back pain: a systematic and critical review. Chiropr Man Therap. 2021 Aug 26;29(1):33. PMID: 34446040.
(16) Stolz M, von Piekartz H, Hall T, et al. Evidence and recommendations for the use of segmental motion testing for patients with LBP – A systematic review. Musculoskelet Sci Pract. 2020 Feb;45:102076. Epub 2019 Oct 31. PMID: 31733430.
(17) Brandt M, Danneels L, Meirezonne H, et al. Clinically assessed lumbopelvic sensorimotor control tests in low back pain: are they actually valid? A systematic review according to COSMIN guidelines. Musculoskelet Sci Pract. 2024 Jun;71:102953. Epub 2024 Apr 7. PMID: 38604022.
(18) Plummer HA, Sum JC, Pozzi F, et al. Observational Scapular Dyskinesis: Known-Groups Validity in Patients With and Without Shoulder Pain. J Orthop Sports Phys Ther. 2017 Aug;47(8):530-537. Epub 2017 Jul 6. PMID: 28683230.
(19) Hegedus EJ, Wright AA, Cook C. Orthopaedic special tests and diagnostic accuracy studies: house wine served in very cheap containers. Br J Sports Med. 2017 Nov;51(22):1578-1579. Epub 2017 May 4. PMID: 28473350.
(20) Saueressig T, Owen PJ, Diemer F, et al. Diagnostic Accuracy of Clusters of Pain Provocation Tests for Detecting Sacroiliac Joint Pain: Systematic Review With Meta-analysis. J Orthop Sports Phys Ther. 2021 Sep;51(9):422-431. Epub 2021 Jul 1. PMID: 34210160.
(21) Fisher BE. Beyond Limits: Unmasking Potential Through Movement Discovery. Phys Ther. 2020 May 18;100(5):747-756. PMID: 32339243.
(22) Lehman GJ. The Role and Value of Symptom-Modification Approaches in Musculoskeletal Practice. J Orthop Sports Phys Ther. 2018 Jun;48(6):430-435. doi: 10.2519/jospt.2018.0608. PMID: 29852837.
(23) Rossettini G, Carlino E, Testa M. Clinical relevance of contextual factors as triggers of placebo and nocebo effects in musculoskeletal pain. BMC Musculoskelet Disord. 2018 Jan 22;19(1):27. PMID: 29357856.
(24) Rossettini G, Camerone EM, Carlino E. Context matters: the psychoneurobiological determinants of placebo, nocebo and context-related effects in physiotherapy. Arch Physiother. 2020 Jun 11;10:11. PMID: 32537245.
(25) Testa M & Rossettini G. Enhance placebo, avoid nocebo: How contextual factors affect physiotherapy outcomes. Man Ther. 2016 Aug;24:65-74. doi: 10.1016/j.math.2016.04.006. Epub 2016 Apr 20. PMID: 27133031.
(26) Stewart M & Loftus S. Sticks and Stones: The Impact of Language in Musculoskeletal Rehabilitation. J Orthop Sports Phys Ther. 2018 Jul;48(7):519-522. PMID: 30067920.
(27) Brismée JM, Learman K, Riley SP, et al. On ”Defining Our Diagnostic Labels Will Help Define Our Movement Expertise and Guide Our Next 100 Years.” Sahrmann, S. Phys Ther. 2021;101:pzaa196. Phys Ther. 2021 Jun 1;101(6):pzab090. PMID: 33704495.
(28) Nicholls, DA. The End of Physiotherapy. 1st ed. 2017. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315561868
(29) Jette AM. Reflections on the Wisdom of Profession-Specific Diagnostic Labels. Phys Ther. 2021 Jun 1;101(6):pzab139. PMID: 34157121.
(30) Tarnanen S &Holopainen R (toim.). 2022. Harjoittelu ja TULE-terveys. VK-kustannus.
(31) Blanpied PR, Gross AR, Elliott JM, et al. Neck Pain: Revision 2017. J Orthop Sports Phys Ther. 2017 Jul;47(7):A1-A83. PMID: 28666405.
(32) Thoomes EJ, van Geest S, van der Windt DA, et al. Value of physical tests in diagnosing cervical radiculopathy: a systematic review. Spine J. 2018 Jan;18(1):179-189. Epub 2017 Aug 31. PMID: 28838857.
(33) Hodges PW & Smeets RJ. Interaction between pain, movement, and physical activity: short-term benefits, long-term consequences, and targets for treatment. Clin J Pain. 2015 Feb;31(2):97-107. PMID: 24709625.
Kirjoittaja:
Juho Korpi
MSc (Health Sciences) PT, Lecturer
Turku University of Applied Sciences, Physiotherapy
juho.korpi@turkuamk.fi
