Fysioterapia on alana jatkuvasti kehittyvä. Me fysioterapeutit olemme usein todella innokkaita kehittämään omaa osaamistamme ja kouluttautumaan lisää tällä alalla. Haluamme olla hyviä ja osata tehdä kaikki se, mitä tehtävissä on, ja mielellään vielä vähän enemmän.
Suurin osa fysioterapian tutkimuksesta on verrattain tuoretta. Vuosikymmeniä sitten iso osa oppimisesta tapahtui kollegiaalisen keskustelun kautta. Alan sisällä jaettiin ammattilaisten omasta kliinisestä kokemuksesta noussutta ja kertynyttä tietoa muille ammattilaisille, kun tutkimustietoa oli vielä melko vähän. Tiedon lisääntyessä, tutkimuksen avulla, fysioterapia on siirtynyt sairauslähtöisyydestä kokonaisvaltaiseen toimintakykyyn, ennaltaehkäisyyn ja terveyden edistämiseen.
Tänä päivänä tiedetään, että kehon rakenteiden nähdään selittävän huonosti esimerkiksi ihmisen kipukokemusta tai kehon toimintahäiriöitä. Tutkimus on opettanut meille, että fysioterapian vaikuttavuus ei selity yksinomaan kinesiopatologisella mallilla. Merkitystä on myös ihmisen sosiaalisella ympäristöllä ja etenkin sillä, mitä hänen mielessään liikkuu.
Fysioterapian menetelmät näyttäytyvät tutkimuksissa usein tasavahvoina, eli asiakkaita voidaan auttaa monenlaisin keinoin. Lisäksi vahva näyttö fysioterapiamenetelmien tehottomuudesta on edelleen harvinaista. Joskus terapiaprosessin eteneminen vaatii sellaisten terapiamenetelmien käyttöä, joista tutkimustietoa on niukemmin. Ne voivat ajoittain olla väyliä kuntoutuksen tavoitteisiin pääsemiseksi.
Asiakastilanteissa tarvitaan hyvin monenlaista osaamista. Terapeutin on tärkeää pysähtyä ajoittain pohtimaan, mikä ohjaa asiakastyössä tehtyjä valintoja ja etenkin sitä, millaisia vaikutuksia valinnoilla on asiakkaaseen. Jos hyödyntää hyvin tuloksin manuaalista terapiaa tuki- ja liikuntaelinasiakkaan kanssa, jonka kuntoutusprosessiin ei liity psykososiaalisia haasteita tai ulottuvuuksia, on riski esimerkiksi nocebovaikutuksen lisäämiseen tilanteessa melko pieni. Kun taas vaikkapa selän liikkeitä pelkäävälle, pitkittynyttä kipua kokevalle asiakkaalle, passiiviset terapiamuodot voivat lisätä riskiä pystyvyyden kokemuksen vähenemiselle entisestään. On siis tärkeää tiedostaa omiin päätöksiin ja sitä kautta omaan toimintaan vaikuttavia tekijöitä, jotta voi tiedostaa tämän ketjun vaikutuksia asiakkaaseen.
Meillä fysioterapeuteilla on vaade toteuttaa terapiatyötä näyttöön perustuen. Terapeutin tietämys siitä, että valittu kuntoutusmuoto tai lähestymistapa on näyttöön perustuva, ei vielä nähdäkseni riitä käytännön tasolla vaateen toteutumiseen. Käytännön kannalta on merkittävää, miten terapeutti osaa soveltaa tutkimustietoa asiakkaan tilanteeseen sopivalla tavalla. Terapeutin päätöksentekoa pitäisi ohjata asiakkaan arvot ja toiveet sekä fysioterapian eettiset periaatteet. Kliinisen asiantuntijuuden ydin syntyy tästä osaamisesta.
On nähdäkseni hyvin luontevaa, jopa erittäin toivottavaa, että toimintatapoja ja lähestymistapaa muutetaan, kun asioita tutkitaan ja näyttöä kertyy. Ei kuitenkaan tule vähätellä aiempiakaan oppeja, vaikka tuoreempi, luotettava tutkimustieto toisin tänä päivänä osoittaisikin. Aiemmat opit ja alan pioneerit ovat tuoneet ammattiamme pala palalta kohti nykyistä tietämystä ja osaamista, ja edelleen tutkimustiedon avulla ala uudistuu jatkossa.
Toimintatapojen tai lähestymistavan muuttaminen ei ole merkki aiemmasta epäonnistumisesta, vaan kehittymisestä. On suuri rikkaus, että fysioterapia-ala kehittyy ja me ammattilaiset sen mukana. Olkaamme ylpeitä tästä monipuolisesta ja loputtoman mielenkiintoisesta alasta, sen kehityksestä ja omasta innostamme olla koko ajan entistä parempia.
Erityisasiantuntija
(yksityinen sektori, kirjaaminen)
p. 045 7884 3359
emmi.aalkivi@suomenfysioterapeutit.fi
